Semmonen tunne että kohta rytisee ja lujaa.

Heikkoja jäitä täällä talossa. Koitan kävellä äänettömästi.

Nomuteiku mikä sulla on ja miks oot taas tommonen ja mitä häh?

Jaksa vastata. Oon hiljaa. Avaan kaljan. Tsiiiih.

En mää tiiä. Perun terapiat ja kuntoutukset. Ei niitäkää jaksa.

Joojoo tuun huomenna sitte. Katotaan ny. Jos sataa vettä ni en muuten tuu.

Suusta pääsee lupauksia jotka rikkoutuu samalla kun ne muuttuu ääneksi.

Tai ei ne ehkä heti, mutta melekeen heti. No ku tiiän ettei onnistu.

Mikään. Sitte hoetaan vaa että tulis jo kesä tulis kesä vittu.

Kesä ny tietenki parantaa kaiken. Saa korkeintaa tekosyyn ryypätä joka päivä ku on nii hyvä sää.

Se kait se kesän parantava voima on. Viina.

Ylleensä vaa tullee otettua liikaa ja syksyllä onki taas osastolla.

Viime syksynä en muuten ollu. Ihime hommaa. Jokohan sitä ois aikuistunu.

Ei ois nii saatanan impulsiivinen ja maaninen ja lapsellinen ja tyhmä.

Harmi ku ei voi kusta luottotietoja enää. Jos saisin takas ne nii varmana kusisin uuestaan ne.

Oli se yks kesä sen arvonen, sai tehdä ihan mitä halus ja misä kaupungisa halus.

Ei ollu rahasta kii.

http://www.youtube.com/watch?v=0iKur-9MXwc

Aaah mikä biisi. Oon lihava ja ruma. Oon lihonut paljon. Ja silti kävin tänään kaupassa (varmaan ekaa kertaa kuukauteen) ja mitäs lähtikään mukaan; neljä siideriä ja pakastepitsaa jipii. Itsetunto-ongelmia ja pahoja sellasia tälläkertaa. Ääniä päässä. Haukkuu minua. Mutta tavallaan se olen minä itse joka haukkuu juuripa minua. Tästä ihanasta kärsin niiin minä kuin myös mun mies. Yritän hautautua isoihin vaatteisiin piilottaen itseni. Päässä huudetaan että voi jumalauta sä olet iso. Isot vaatteet saa mut näyttään vielä isommalta. Pistän vähän pienemmät päälle niin voi niitä makkarakertymiä sitten. Päässä lasketaan "yksi makkara, kaksi, kolme" jne. Vitun säälittävää.

Ja koska kaikki jotenkin liittyy aina johonkin, näiden itsetuntojuttujen takia oon aivan saatanan herkillä kokoajan. Ja stressaantunut. Stressi näkyy naamassa kyllä. Ja taas stressaa. Oravanpyörä. JA EI, MINÄ EN JAKSA TÄLLAISTA TAHTIA ETTÄ JOKA PÄIVÄ PITÄÄ OLLA JOKO TÖISSÄ, TERAPIASSA TAI KUNTOUTUKSESSA! Samoja fiiliksiä kuin viimeks ku alko mania-kausi. Ensin pohjalle, sitten ylös!

Ja miten tässä voi laihduttaakkaan kun joka päivä on pakko mennä jonnekkin, ja yksinkertaisesti pyörtyy jos ei syö. Miksei henkinen raskas vois kuluttaa kaloreita. Oisin vittu kuollut.

Ja kuka tässä masennuspaskassa kärsii eniten? Työkkäritäti soitti tänään, kysy et oonko työkykynen. Eli oonko valmis tekee kasista neljään täyttä päivää VITUN VIIS PÄIVÄÄ VIIKOSSA? Sanoin että en. Se kysy että MILLOIN! Haloo, mistä sitä tietää. Aattelin että kesä lähestyy, ei tää masistelupaska voi kauaa kestää, vastasin että kuukausi-pari. Just joo. Taas tää mun kirjoitushomma on semmosta äääh.. Miellyttävää mut ahdistavaa. Se muuttuu miellyttäväks heti ku saan mun kirjotus-orgasmin ja päätän jutun johonki tosi hienoon lauseeseen. Tuossahan tuo oli.

kädet on jo niin täynnä
kipua, tuskaa, ahdistusta
niitä jälkiä, arpia
ei tänne montaa lisää mahdu
ja mitä sitten tapahtuu
kun tila loppuu kesken?
taistelen kokoajan
etten tekisi lisää
mutta se himo vie
ja ne sanoo
kesällä oot vahva
ja näytät itses
just sellasena ku olet

....

ANTEEKS MITÄ?
miten mä voisin ikinä olla sellainen kuin olen

julkisesti

Miksi teet näin?

Mutta enhän mä voi näitä tehdä lisää

ei enää
en sais tehdä
yhtään viiltoa
kädethän on jo täynnä
helppoa piilottaa
yksi viilto vain
otan kuvan
ja leikin säälittävää
omista käsistä
kuvia otan
säälittävää


sun ei pitänyt nähdä
näitä viiltoja
vahingossa ne paljastin
en vain löytänyt paitaa
ja piti sanoa heihei
mukavaa illanjatkoa
mä olen jo yöpuvussa
ilman sitä vitun pitkähihaista
en muistanut aina miettiä
mitä puen päälleni


varmaan järkytyit näkemästäsi
hymyilit kuitenkin
ensin järkyttynyt katse
ja äkkiä iloista
etten huomaisi
etten vain huomaisi
että sinä huomasit
mutta kun huomasin
kuinka sinä huomasit
ja sä et sanonut mitään
hymyilit vain?


et ehkä välitä
miksi välittäisit
et kuulu elämääni
sivuun kuitenkin
aina haukut viiltelijöitä
ehkä minuakin?
ehkä vihollisen
sinusta sainkin
mutta en ymmärrä
hymyilet vain
mikset sano mitään?

Seeprakuvioinen tyttö

Miten selvitä poikaystävän kuolemasta? .......Jostain keskustelupalstalta tämmösen otsikon bongasin.. Siihen on vastaus. Ei siihen mikään muu auta ku AIKA. Kyllä se ahdistaa niin saatanasti. Vissiin viimeks tasan vuosi sitte kirjotin tästä aiheesta niinku näin kunnolla. Vuosipäivä tästä tuli tuossa maanantaina. Lähtöaskelia otin jo perjantaina. Se vitun syyllisyys. Jos mä vaan oisin ollut joskus ihana-kiva ihminen ja oisin vaan mennyt sinne yöksi! Mitään ei ois tapahtunu. Ainakaan just sinä päivänä. Mehän vasta sovittiin että nyt seurustellaan virallisesti. Tyylii muutamaa päivää ennen. Mä olin tyhmä. Ja ilkeä. Ja kadun sitä joka helvetin päivä.

Piti sitte viiltää kädet ja jalka paskaks perjantaina. Ainahan mulla on ollut semmoinen "tietty ääni" joka puhuttelee mua kun mä sorrun viiltelemään itseäni ja se ei ole mun oma. Mulla vaan napsahtaa päässä. Se vitun ääni ottaa vallan. (Tästä äänestä ei saa puhua terapiassa, eikä ikinä lääkäreille ellei halua jotain skitsofrenia-diaknoosia/pakkohoitoa/vitusti lääkkeitä pakkohoidolla) Mikä pahinta, se ääni on ottanu henkilö-muodon. Viime perjantaina se oli just sen miehen ääni (tiedän kyllä kuka mut tähän en sitä voi kirjoittaa). Syytti mua J:n kuolemasta. Ja miksei syyttäis, sehän oli mun syytä! Se ääni valtas mut ihan täysin. Ambulanssista muistan vaan ku mulle kerrottiin että "ethän sä puhaltanu paljo paskaakaa" (-ihanan ymmärtäväiset lanssikuskit). Enhän mä kännissä ollut, sekasin vain.

Kyllä mä jotain muistan siitä viiltely-tilanteesta. Sen äänen. Sanoo että vuosipäivä lähenee ja koska se on mun syytä niin jokaista päivää kohden yks viilto. Vuodessa on päiviä 365. Selvisin kuitenki n.100 viillolla. Kyllä, kumpiki käsi kummaltaki puolelta ja vähän vasenta jalkaa. Tila loppunu kesken, mies tuli kotiin ja keskeytti. Soitti lanssin ja siinä se. Sieltäki yritin karata sairaalasta mut tutut vartijat huuteli "Hei Tuulia, älä lähe ennenku lääkäri on kattonu", olin liian väsyny, en jaksanu vastustella tälläkertaa. Olin vain että "ihan sama".

Mut näin niinku nyt katsoen itseäni peilistä, mä oon ihan helvetin raidallinen. Seeprakuvioinen.

Kännissä. Keskellä viikkoa. Keskiviikkona.

Vittu. Liikaa stressiä. Vaikka en käy koulua, en tee töitä, en liiku minnekkään tästä asunnosta, en tee mitään. Ei mulla ole mitään tekemistä. Ja vaikka joku pyytäisikin salille ym, niinkuin joku tänään pyysi, niin ei mulla ole kiinnostusta mihinkään. Ja pahimpaan puoleen tässä kaikessa. Mun ööh fyysinen vointi on myös aika heikkoa. Tässä parin viikon aikana... Vaikeeta pukee sanoiksi, silleen et se kuulostas järkevältä.. Mä en pysty enää seisomaan pitkiä aikoja. Siis mä olen fyysisesti niin riutunut, huonossa kunnossa ym, etten pysty seisomaan omilla kahdella jalallani kovin pitkään. Kokeilin kyllä, ja tietenkin alkaa heti pyörryttää, ja ei pysty seisomaan kahta vitun minuuttia. Siis koko kroppa alkaa täriseen. Ja on pakko mennä lepäämään. KAKSVITUN MINUUTTIA JUMALAUTA!

Siis masennus, paha masennus. Kaiken takana. Kun huomaa yhtäkkiä ettei nouse sängystä kuukauteen-pariin, oikeasti. Mies on käyny kaupassa jotain 99,9% meistä yhteensä. Alkoholia ku mun elimistö saa, alkaa raksuttaa. Jaksaa kävellä kauppaan ehkä ja baariinki joskus. Voi luoja. Mies ei ehkä edes huomaa kuinka paljon aikaa vietän sohvalla/sängyssä. Sehän on koulussa päivät. Just tossa pari päivää sitte, leikin reipasta ja aloin kuorii jotain pottuja. Minuutin päästä suunnillee aloin miettii et saiskohan tähän jonku tuolin hommattua. Sitte vaan keksin et vituttaa ja ei huvita yhtää kuoria mitää vitun pottuja. Menin sohvalle.

Ja mikä ehkä kaikista pahinta. Mun psyka ei välitä. Se puhuu mielummin säästä tai sen omista lapsista entä musta. En oo edes saanut tilaisuutta puhua sille minusta itsestäni puoleen vuoteen. Aina jostain muusta. Ja näin heikkona ei jaksa aloittaa itse keskustelua omasta pahoinvoinnista vaan alistuu siihen että puhutaan säästä mielummin.

Ahdistavaa. Ja juominen ei helpota yhtään, tekee olon vain tunnottomaksi. Vaikka viiltelisi nyt, ihokin on tunnoton. Ei tunnu miltään. Mikä tässä helpottaisi? (Cipralexiä kun saisi ja oxamiinia siihen viereen helpottamaan cipran ihania yli-oloja.) Tai edes jotain.

En edes tiedä ahdistaako mua
olo on ihan vitun tunnoton

Alakaa meikällä päässä vähemmälläki naksua

Oon aloittanu kirjoittaa varmaa viiskytä kertaa jotain, mutta aina päädyn poistaan kaiken. Tämänkin varmaan kohta. Laiska tyhmä ja saamaton, minä. Mies ehkä tulee terapiaan mukaan tässä jokukerta. Hänenkään mielestä hoitosuhteeni ei nyt oikein toimi. Mun vointi menee kokoajan huonommaks ja huonommaks. Sunnuntaisin, kun näkee perhettä, jaksaa tsempata aina sen pari tuntia. Sen jälkeen olo on niiiin väsynyt ja nukahtaa melkein samantien. Jotenkin niidenkin näkeminen on henkisesti aivan helvetin raskasta. Vaikkakin mukavaa. Pelattiin korttia ja syötiin hyvin. Viimeiset puolituntia en jaksanut enää sanoa mitään. Enkä keskittyä. Sitten vain taas huomaa yhtäkkiä, niinku ois heränny jostain unesta, että aaa nyt mä olenkin takaisin kotona. Miettii vain että sanoinkohan edes "heippa" kun lähdin.


"Mä herään aamulla, päällä kauhee krapula,
vedän ekat savut, ja tajuun ei auta tabutkaan
Kaikki on kaukasta,
mutsi nalkuttaa ja pihalla leikkivät lapset vaa ärsyttää mua naurullaan
En saa hampait pestyy, haisen paskalta,
tukka rasvas, en jaksa leikkaa ni kasvatan
Mä en tee mitään ja silti mul on raskasta,
laskut pitäis maksaa ja muuta vastaavaa"

"Nouse jo ylös" ei pysty
"Oot sä menos duuniin?" ei pysty
"Siivoisit joskus" ei pysty
"Mee käymään lääkäris" ei pysty
"Hanki joku harrastus" ei pysty
"Nauttisit elmästä" ei pysty
"Vedä ittes narunjatkoks" ei pysty
"No tekisit ees jotain" ei pysty

Skandaali - Ei pysty



Mä niiiin toivoin että lääkkeitten lopettaminen sais aikaan pienoisen manian, mut ei. Pelkkää masennuspaskaa. Ärsyttää tämmöinen. Kun ei jaksa liikkua mihinkään. Ei jaksa tehdä mitään.

Ja silloin kun tuntuu et psyyke hajoo
tartun pulloon epätoivosesti
yritän niellä kaiken tän pahan olon
pala kurkussa ja paine rinnassa
ei ne lähe siitä mihinkään

Sitten vähän viikonlopun fiiliksiä. Neiti N:n kanssa herkkiä hetkiä.

kädet veressä
siivoon sun jälkiä
tahroja lattiasta
verta kivusta
mörköihin luotettu
tahtomattaan vuodatettu
liikaa tuskaa
mieli pelkkää mustaa
pakkomielle
etkä ikinä pääse sen edelle


Plääh pelkkää paskaa kaikki. Oon minäkin joutunut turvautumaan veitseen ja verileikkeihin tässä pari kertaa. Pakkomielle. Se vain helpottaa joskus. Vaikka kuinka vannoin ja lupasin ööh uutenavuotena että mun suhde puukkoon on ohi. Vitun paskat. Etkä ikinä pääse sen edelle. Se on melkeimpä ihan eri ihminen silloin joka viiltelee minua. Kuiskaa korvaani että mua ei ole enää olemassa kesällä ja et mun ei tarvi huolehtia siitä että pitäisi olla lyhythihaisilla näin rumilla käsillä. Kaikenlaisia ihmejuttuja sitä.

Huomasin niinku äsken että täytän ens kesänä kakskytvitunYKS vee. Ja näinki aikuinen ossaan olla. Ja vain peruskoulun käyneenä. JUMALAUTA.

Sitte taas se idiootti-ääni sanoo että älä huoli, ei sua oo enää kesällä, ei sun tarvi täyttää enää vuosia.

Joo, pää vähä pipinä taas.

My lover's gone

J:stä kohta vuosi. Miehen kans mietittii alustavasti et miten hoidetaa se päivä. Mä haluun olla yksin kuitenki. Ja juoda. Ja mies tietenki joutuu pelkäämään mun takia. Mun lääkkeet lopetettiin lääkärin määräyksestä täysillä seinään tosa eilen. Varmasti paljon helpottaa kakssuuntasta et sen lääkkeet lopetetaan? "Vieroitusoireet kestävät noin 1-2 viikkoa" -lääkäri. OKEI KIITOS. Jos mua nyt jo tärisyttää aamuisin niin paljon etten voi edes nyppiä kulmakarvojani niin miten viikon päästä? Ja miten kuukauden päästä ku on J:n muistopäivä? Mä käyn viemässä kynttilän haudalle, sitten juon ja kuuntelen biisejä. K:n kanssa suunnilleen sovittiin ettei me juoda yhdessä sinä päivänä. Siitä nyt ei tulisi yhtään mitään.

Mulla on keskiviikkona terapiat taas, pakko ottaa puheeks tuo asia. Kävi mielessä, että saisko esim avolta yöpaikan siksi päiväksi. Mutta toisaalta en haluu osastopetiin sillepäivää koska haluun muistella J:tä ihan yksin, alkoholin vaikutuksen alaisena ja musiikin soidessa TÄYSILLÄ. Ja se ei ole ongelma että saisi häätöä asunnosta. Saatiin miehen kans kolmio. Maaliskuussa sinne. Pelottaa ihan helvetisti tää mun lääkkeiden seinäänlopetus. Mä tiedän ja muistan minkälainen hirviö oon ollut viimeisinä kertoina ku lääkkeet oon lopettanu. Maaninen nyt himottais eniten. Sais euforiat päälle. Mut pakkohoito kestää vaan 5 päivää. Jos joudun sillon 20.pvä niin ehdin kuitenkin muuttoon. Mulla on hyvä syy selittää miksi olen osastolle joutunut. Mä niiiin pelkään sitä. Äääh.

Lyhyt päivitys. Mä en jaksa kirjoittaa. Liikaa ajatuksia ja liian vähän keskittymiskykyä... Voi apua. Pelottaa. Pelottaa niin paljon etten saa henkee !

Ps. Mies sanoi, että se ymmärtää. Se sanoi, että se muistaa kun mä viimeks lopetin lääkkeet, ja se muistaa mut myös silloin. Se sanoi että sitä pelottaa. Ja sitten se sanoi että me vedetään tää vaihe käsikädessä läpi.

Dido - My lover's gone

Neiti N, mietiskelin sua ja tällainen ajatus siitä syntyi.

ei se sen syytä oo
ettei se enää näe valoo
sillä on mörköjä sängyn alla
ja veriläiskiä lattialla
äänet päässä kuulee
ja niitä aidoiks luulee
ei se ansainnut kaikkee sitä paskaa
mut aina hei teoistaan joutuu maksaa
nyt tyttö ei jaksa enää
päättää mennä lepään
lääkkeet pussista nappaa
ja suuhun ne nakkaa
grammoja liian monta
voi tuota tyttöä viatonta
sanotaan et se on epävakaa
kun se junaraiteilla makaa
viimeisen hyvästin kuiskaa
ei mua taida kukaan muistaa

muistoja

Kaduttaa. Pitää varmaan taas vaihtaa blogi-osoitetta. Ärsyttää. Huono päivä. Äidin ihanat kysymykset minun kirjoittamisestani. Kuka juoruilee? Tiedän kyllä kuka. Lopeta. Ainoo ehto oli, ettette kerro porukoille. Mitään.

  Pakko kait tää on kirjoittaa ylös. Muisto. Kaukainen muisto, joka ei jätä mua rauhaan. Se muisto tulee uniin ja todella moniin ajatuksiin. Herään sairaalasta. Ensimmäisenä ja toisena päivänä olen vielä todella lääkehuuruissa. Siis yliannostus-lääkehuuruissa. Kolmas päivä kai, mietin aivan jumalattomasti että miks helvetissä mun sairaalapöydällä on semmonen norsu ja syömis-tikut. Mietin että onks joku jättäny ne siihen. En vain tajua että ne on mun. Se muisto. Se ahdistaa mua vieläkin. Psykalle en ees osaa sanoo mistään näistä "pelkotila-muisto-ihanmistävaan". Se ei oikeesti auta mua yhtään. Edellinen oli parempi.

  Se norsu ja tikut oli tarkotettu mulle. Iskä oli käynyt ulkomailla sillon ja oli tuonut mulle tuliaisia. Jumalauta oonko mä koittanut tehdä SEN silloin kun iskä on ollut ulkomailla? Oonko ajatellu että se oli helpompi mulle, kun ei ollut ketään kelle soittaa. Tiesin että iskälle saa aina soittaa. Hyi kamala. Jotenkin.... En voi katsoa mitään sairaala-sarjoja tai -leffoja enkä mitään ahdistumatta. Aina tuo muisto tulee mun mieleen. Se muisto on jotenkin niiiiin kamala. Eikä se jätä rauhaan vieläkään, on siitä jo reilu vuosi. Oon koittanut sanoo sen muiston ääneen, kertoa siitä, ja nyt vielä kirjoittaa. Se ei vaan jätä rauhaan. Mikä vittu tässä oikeen on.

   Sen pahan jutun jälkeen en vissiin oo ollu sairaalassa. Säikäytti. Jalat melkeen meni. Vieläki semmoset tunnottomat läikät polvissa. Hyi helvetti koko ahdistusta kun edes muistelee koko iltaa. Niinku kaikki psykologit sanoo, sä et oo päässy asiasta yli ennenku pystyt ajattelemaan sitä ahdistumatta (näin pahasti). Mä vaan säikähdin niin paljon. Ja muistan sen illan. Mä tulin kotiin ihan normaalisti, kirjoitin kirjeitä käsin, muistelin jokaisen sisaruksen ja isän ja äidin kirjeeseen kaikkea mukavaa (minne äiti laittoi ne kirjeet, sen haluaisin tietää) ja laitoin ne tyynyni alle. Ja se mun olotila kun vedin sen kuus ja puoli grammaa lääkkeitä. Mä olin niiiin tyyni, rauhallinen ja helpottunut. Kirjoitin kirjeitä muistaakseni viis kappaletta. Viis-kaheksa kourallista lääkkeitä samalla. Sitten vain nukkumaan. Mä olin niin rauhallinen. Se oli pelottavaa. Se olotila pelottaa mua vieläkin. Entä jos se olotila, rauhallisuus, tulee kylään vielä joskus?

  Näitä ahdistavia muistoja on paljon. Siks mä ehkä elänkin pelkotiloissa. Psyka ei auta mua yhtään. Ja vaikka aina vannoisin että "tänään mä kerron psykalle miten asiat on oikeesti ja pakotan sen kuunteleen ja ymmärtään" niin ei se onnistu. Ja se on onnistunu jotenki salakavalasti laittaan meidän tapaamiset vain kahden viikon välein. Aina muka on niin kiire, ehkä onkin. Mutta joo.

  En mä tahallani sano etten mä halua tulla sukuloimaan. Mua vaan ahdistaa niin paljon. Koko ajatuskin, apua. Kyllä mä ehkä, jos saan rauhottavia. Mut kun niitä ei määrätä ja K:lta saan vain silloin tällöin niitä ja pieniä määriä. Mä pelkään sitä et ne kysyy multa jotain. Ihan vain että miten mulla menee. Mä pelkään jo sitä. Mä vastaan "ihan hyvin" ja siitä saa hyvän toisen kysymyksen "ootko sä nyt missä koulussa" tai töissä tai jossai helvetissä. Sit kun vastaan et oon reilun vuoden hengaillu sairaslomalla, melkeempä asunu "hullujenhuonella" ja kaikkee paskaa, täsä ei oikeen tiiä mitä sitä seuraavana, ku kaikki elämänarvot menny ihan ympyrää ja muuta. Mitä sulle?

   Ehkä sitten kun oon saanu jonku opiskelupaikan tai jotain kuntouttavaa koulutusta tai edes jotain, uskallan kohdata ne kysymykset. Ehkä sitte voin sanoo et hei, mä oon tuolla "-joku-koulutuksessa" nyt kun tuo lukio ei oikee inspannu. Että joo. Mut ku nyt mulla ei oo mitään mitä sanoa. Ja en halua sanoo et oon ollu sen vuoden saikulla. Se on jotenki häpeä-juttu mulle. Äitiltä oppinu.

 
 

"ei sussa muuta oo ko toi manipulointi, eikä sekää oo oikeestaa kauhee hyvä"

Ei voittoja, ei tälläkään kertaa. Peruin sitäpaitsi tärkeän perhetapaamisen tältäpäivältä K:n takia. Ja hän on se jota kutsuin ystäväksi. Kaikkihan lähti siitä kun ajauduttiin baariin. Tietenkin. Aivan, mistä muualta löytäisin itseni, joo, kyllä. Pöydässä pari tuntematonta plus minä ja K. Herra X käski minua kysymään 3 henkilökohtaista kysymystä itsestään. Sanoin, että "kerro yksi hyvä ja paha luonteenpiirre itsestäsi". Hän löysi ne helposti. Sitten vuorossa K. Hänkin löysi ne helposti. Sitten K kysyy minulta samaa. Ja alkaa luetella minun huonoja puoliani että minkä niistä valitsen. Okei, itsetunto romahtaa just tässä kohtaa. Eikä siinä vielä kaikki. Kun löydetään minulle se huonoin puoli, hän alkaa tivaamaan sitä hyvää puoltani. Minun mielestä hyvä luonteenpiirteeni on "------paljon miettimistä, en mä tiedä". K:kaan ei löydä yhtään.

   Mietin itsekseni hyviä ja huonoja puoliani. Itse löydän hyviä (oikeasti hyviä) jonkinverran. Kaikkihan ensin löytää itsestäänsä ne huonot puolet.

   Mutta sitten. Ihan kuin en olisi jo järkyttynyt K:n käytöksestä tarpeeksi, hän alkaa ladella huonoja puoliani lisää. Ja lisää, ja lisää. Ja sanoo vielä lopuksi ettei hän keksi minusta mitään hyvää. Sanoo vain että mä olen luonnonkaunis. Se ei ole luonteenpiirre. Sanoo hän yhdeksi HYVÄKSI luonteenpiirteekseni manipuloinnin taidon. Se ei ole enää totta. En tee enää niin.

   Aika ottaa taas etäisyyttä. Neiti N on viimeinen ystäväni. Ja hänkin aikoo luultavastikkin tappaa itsensä. Kukaan ei ole täällä minun takia. Ei minulla ole ystäviä. Apua. Miksi ihmiset ovat niin ilkeitä? Vaikka minä yritän olla kiltti ja ystävällinen ja hankkia uusia ystäviä! Ehkä olenkin oikeasti pelkkiä huonoja luonteenpiirteitä.

   Huono fiilis. Mietin jo hetken aikaa paria syvää viiltoa oikeaan käsivarteeni. Vasen on jo niin täynnä ja ruma ja oikea tarvitsisi vähän tasapainoa. Miten ihmiset voikaan vaikuttaa minuun näin paljoa? Onneks on tuo mies, se vaan nukkuu ja käy koulussa ja välillä pakotan sen syömään. Mä rakastan sitä. Ollaan etsitty asuntoa ihan urakalla ja tässä kuussa irtisanon omani. Että maaliskuussa uus asunto sitten! Jotenki pelottaa, pelottaa. Pelkotiloja. Pelkään kusevani taas kaiken. Pelkään niin paljon etten voi elää! Aina pitää miettiä minne menee.

  Hieno esimerkki, olin vaatekaupassa siskon ja veljen kanssa. Sain ihan mielettömän paniikkikohtauksen ja piti mennä ulos. Suunnilleen juosta. Toinen paniikkikohtaus tän episodin jälkee. Tuli just se tunne että pyöryy kohta, unohtaa kato hengittää. Onneks mies oli siinä vieressä ja sanoi mulle että "mennää tonne hyllyje välii hengittelee". Alko vaan naurattaan ja siinä sitte hengiteltiin ja sitte pääsinki jo pois koko vaatekaupasta. Onneks on näitä online-vaatekauppoja. En vittu ikinä selviäis ilman niitä. Tai sitte olisin alasti.

   Noni nyt alkaa jo ajatus kiertään. Koko illan pointsi on se, että siirsin perhetapaamista tällaisella paskalla illalla jonka lopputulos on se, että mä olen aivan jumalattoman hirveä ihminen ja oikeesti mun ois pitäny kuolla sillo viimekerralla. KIVA.

  

Uudenvuoden kännipäivitys aah

"mut se oli niin nuori, mitä vittua sitte"


Korttitaloa rakennellessa-

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄAAAAAAAAAARRRRRRGGGRG


Ai, ai , sattuko sua, TAPA ITTES.

Aivan. Nautiskele elämästäs (-). Unohda tunteet. Uusi vuosi. No sain mä yhden hellän hetken miehen kans. N:lle soitin jo vähän aikaisemmin. Näin myös pikkuveljeeni. Arrrgghhh :)


N:lle : sairas mieli tekee sairaita asiota ;) <3

Mä tässä viimepäivinä olen vähän ehkä liikaakin paljastellut sisaruksillilleni näistä blogeista. Äää ahistaa. Ne lukee ja luulee et mulla menis huonosti. Ne ei tajua tätä. Ne luulee et mulla on huonosti asiat jos mä vaan sanon kerran et "mä tapan itseni just nyt". Ja niinku edellisesä postauksesa koitin selventää ainaki et et ei mulla oikeesti huonosti mene, mulla on mies. Sitä päivää odotellessa et se jättää mut. Sitä päivää odotellessa.

Ja sitäpaitsi (sitäpaitsisitäpaitsi) mun lääkkeet auttaa suht jonkuverran. Mä en ole tappamassa itseäni, mun ajatukset on vain ajatuksien-tasolla äääää jooo niin. :D ää nyt vain pelottaa et kuinka paljon paskaa mulle tulee tästä kaikesta, julki-puhuminen pennulle ja siskolle. Ääh. Vaikee kirjottaa ku nii kännisä mut EDELLEENKI

J:n sanoin, "Mitä vittua siitä mitä muut ajattelee ja olettaa sulta, säki oot vaan ihminen"