My lover's gone

J:stä kohta vuosi. Miehen kans mietittii alustavasti et miten hoidetaa se päivä. Mä haluun olla yksin kuitenki. Ja juoda. Ja mies tietenki joutuu pelkäämään mun takia. Mun lääkkeet lopetettiin lääkärin määräyksestä täysillä seinään tosa eilen. Varmasti paljon helpottaa kakssuuntasta et sen lääkkeet lopetetaan? "Vieroitusoireet kestävät noin 1-2 viikkoa" -lääkäri. OKEI KIITOS. Jos mua nyt jo tärisyttää aamuisin niin paljon etten voi edes nyppiä kulmakarvojani niin miten viikon päästä? Ja miten kuukauden päästä ku on J:n muistopäivä? Mä käyn viemässä kynttilän haudalle, sitten juon ja kuuntelen biisejä. K:n kanssa suunnilleen sovittiin ettei me juoda yhdessä sinä päivänä. Siitä nyt ei tulisi yhtään mitään.

Mulla on keskiviikkona terapiat taas, pakko ottaa puheeks tuo asia. Kävi mielessä, että saisko esim avolta yöpaikan siksi päiväksi. Mutta toisaalta en haluu osastopetiin sillepäivää koska haluun muistella J:tä ihan yksin, alkoholin vaikutuksen alaisena ja musiikin soidessa TÄYSILLÄ. Ja se ei ole ongelma että saisi häätöä asunnosta. Saatiin miehen kans kolmio. Maaliskuussa sinne. Pelottaa ihan helvetisti tää mun lääkkeiden seinäänlopetus. Mä tiedän ja muistan minkälainen hirviö oon ollut viimeisinä kertoina ku lääkkeet oon lopettanu. Maaninen nyt himottais eniten. Sais euforiat päälle. Mut pakkohoito kestää vaan 5 päivää. Jos joudun sillon 20.pvä niin ehdin kuitenkin muuttoon. Mulla on hyvä syy selittää miksi olen osastolle joutunut. Mä niiiin pelkään sitä. Äääh.

Lyhyt päivitys. Mä en jaksa kirjoittaa. Liikaa ajatuksia ja liian vähän keskittymiskykyä... Voi apua. Pelottaa. Pelottaa niin paljon etten saa henkee !

Ps. Mies sanoi, että se ymmärtää. Se sanoi, että se muistaa kun mä viimeks lopetin lääkkeet, ja se muistaa mut myös silloin. Se sanoi että sitä pelottaa. Ja sitten se sanoi että me vedetään tää vaihe käsikädessä läpi.

Dido - My lover's gone

Neiti N, mietiskelin sua ja tällainen ajatus siitä syntyi.

ei se sen syytä oo
ettei se enää näe valoo
sillä on mörköjä sängyn alla
ja veriläiskiä lattialla
äänet päässä kuulee
ja niitä aidoiks luulee
ei se ansainnut kaikkee sitä paskaa
mut aina hei teoistaan joutuu maksaa
nyt tyttö ei jaksa enää
päättää mennä lepään
lääkkeet pussista nappaa
ja suuhun ne nakkaa
grammoja liian monta
voi tuota tyttöä viatonta
sanotaan et se on epävakaa
kun se junaraiteilla makaa
viimeisen hyvästin kuiskaa
ei mua taida kukaan muistaa

muistoja

Kaduttaa. Pitää varmaan taas vaihtaa blogi-osoitetta. Ärsyttää. Huono päivä. Äidin ihanat kysymykset minun kirjoittamisestani. Kuka juoruilee? Tiedän kyllä kuka. Lopeta. Ainoo ehto oli, ettette kerro porukoille. Mitään.

  Pakko kait tää on kirjoittaa ylös. Muisto. Kaukainen muisto, joka ei jätä mua rauhaan. Se muisto tulee uniin ja todella moniin ajatuksiin. Herään sairaalasta. Ensimmäisenä ja toisena päivänä olen vielä todella lääkehuuruissa. Siis yliannostus-lääkehuuruissa. Kolmas päivä kai, mietin aivan jumalattomasti että miks helvetissä mun sairaalapöydällä on semmonen norsu ja syömis-tikut. Mietin että onks joku jättäny ne siihen. En vain tajua että ne on mun. Se muisto. Se ahdistaa mua vieläkin. Psykalle en ees osaa sanoo mistään näistä "pelkotila-muisto-ihanmistävaan". Se ei oikeesti auta mua yhtään. Edellinen oli parempi.

  Se norsu ja tikut oli tarkotettu mulle. Iskä oli käynyt ulkomailla sillon ja oli tuonut mulle tuliaisia. Jumalauta oonko mä koittanut tehdä SEN silloin kun iskä on ollut ulkomailla? Oonko ajatellu että se oli helpompi mulle, kun ei ollut ketään kelle soittaa. Tiesin että iskälle saa aina soittaa. Hyi kamala. Jotenkin.... En voi katsoa mitään sairaala-sarjoja tai -leffoja enkä mitään ahdistumatta. Aina tuo muisto tulee mun mieleen. Se muisto on jotenkin niiiiin kamala. Eikä se jätä rauhaan vieläkään, on siitä jo reilu vuosi. Oon koittanut sanoo sen muiston ääneen, kertoa siitä, ja nyt vielä kirjoittaa. Se ei vaan jätä rauhaan. Mikä vittu tässä oikeen on.

   Sen pahan jutun jälkeen en vissiin oo ollu sairaalassa. Säikäytti. Jalat melkeen meni. Vieläki semmoset tunnottomat läikät polvissa. Hyi helvetti koko ahdistusta kun edes muistelee koko iltaa. Niinku kaikki psykologit sanoo, sä et oo päässy asiasta yli ennenku pystyt ajattelemaan sitä ahdistumatta (näin pahasti). Mä vaan säikähdin niin paljon. Ja muistan sen illan. Mä tulin kotiin ihan normaalisti, kirjoitin kirjeitä käsin, muistelin jokaisen sisaruksen ja isän ja äidin kirjeeseen kaikkea mukavaa (minne äiti laittoi ne kirjeet, sen haluaisin tietää) ja laitoin ne tyynyni alle. Ja se mun olotila kun vedin sen kuus ja puoli grammaa lääkkeitä. Mä olin niiiin tyyni, rauhallinen ja helpottunut. Kirjoitin kirjeitä muistaakseni viis kappaletta. Viis-kaheksa kourallista lääkkeitä samalla. Sitten vain nukkumaan. Mä olin niin rauhallinen. Se oli pelottavaa. Se olotila pelottaa mua vieläkin. Entä jos se olotila, rauhallisuus, tulee kylään vielä joskus?

  Näitä ahdistavia muistoja on paljon. Siks mä ehkä elänkin pelkotiloissa. Psyka ei auta mua yhtään. Ja vaikka aina vannoisin että "tänään mä kerron psykalle miten asiat on oikeesti ja pakotan sen kuunteleen ja ymmärtään" niin ei se onnistu. Ja se on onnistunu jotenki salakavalasti laittaan meidän tapaamiset vain kahden viikon välein. Aina muka on niin kiire, ehkä onkin. Mutta joo.

  En mä tahallani sano etten mä halua tulla sukuloimaan. Mua vaan ahdistaa niin paljon. Koko ajatuskin, apua. Kyllä mä ehkä, jos saan rauhottavia. Mut kun niitä ei määrätä ja K:lta saan vain silloin tällöin niitä ja pieniä määriä. Mä pelkään sitä et ne kysyy multa jotain. Ihan vain että miten mulla menee. Mä pelkään jo sitä. Mä vastaan "ihan hyvin" ja siitä saa hyvän toisen kysymyksen "ootko sä nyt missä koulussa" tai töissä tai jossai helvetissä. Sit kun vastaan et oon reilun vuoden hengaillu sairaslomalla, melkeempä asunu "hullujenhuonella" ja kaikkee paskaa, täsä ei oikeen tiiä mitä sitä seuraavana, ku kaikki elämänarvot menny ihan ympyrää ja muuta. Mitä sulle?

   Ehkä sitten kun oon saanu jonku opiskelupaikan tai jotain kuntouttavaa koulutusta tai edes jotain, uskallan kohdata ne kysymykset. Ehkä sitte voin sanoo et hei, mä oon tuolla "-joku-koulutuksessa" nyt kun tuo lukio ei oikee inspannu. Että joo. Mut ku nyt mulla ei oo mitään mitä sanoa. Ja en halua sanoo et oon ollu sen vuoden saikulla. Se on jotenki häpeä-juttu mulle. Äitiltä oppinu.

 
 

"ei sussa muuta oo ko toi manipulointi, eikä sekää oo oikeestaa kauhee hyvä"

Ei voittoja, ei tälläkään kertaa. Peruin sitäpaitsi tärkeän perhetapaamisen tältäpäivältä K:n takia. Ja hän on se jota kutsuin ystäväksi. Kaikkihan lähti siitä kun ajauduttiin baariin. Tietenkin. Aivan, mistä muualta löytäisin itseni, joo, kyllä. Pöydässä pari tuntematonta plus minä ja K. Herra X käski minua kysymään 3 henkilökohtaista kysymystä itsestään. Sanoin, että "kerro yksi hyvä ja paha luonteenpiirre itsestäsi". Hän löysi ne helposti. Sitten vuorossa K. Hänkin löysi ne helposti. Sitten K kysyy minulta samaa. Ja alkaa luetella minun huonoja puoliani että minkä niistä valitsen. Okei, itsetunto romahtaa just tässä kohtaa. Eikä siinä vielä kaikki. Kun löydetään minulle se huonoin puoli, hän alkaa tivaamaan sitä hyvää puoltani. Minun mielestä hyvä luonteenpiirteeni on "------paljon miettimistä, en mä tiedä". K:kaan ei löydä yhtään.

   Mietin itsekseni hyviä ja huonoja puoliani. Itse löydän hyviä (oikeasti hyviä) jonkinverran. Kaikkihan ensin löytää itsestäänsä ne huonot puolet.

   Mutta sitten. Ihan kuin en olisi jo järkyttynyt K:n käytöksestä tarpeeksi, hän alkaa ladella huonoja puoliani lisää. Ja lisää, ja lisää. Ja sanoo vielä lopuksi ettei hän keksi minusta mitään hyvää. Sanoo vain että mä olen luonnonkaunis. Se ei ole luonteenpiirre. Sanoo hän yhdeksi HYVÄKSI luonteenpiirteekseni manipuloinnin taidon. Se ei ole enää totta. En tee enää niin.

   Aika ottaa taas etäisyyttä. Neiti N on viimeinen ystäväni. Ja hänkin aikoo luultavastikkin tappaa itsensä. Kukaan ei ole täällä minun takia. Ei minulla ole ystäviä. Apua. Miksi ihmiset ovat niin ilkeitä? Vaikka minä yritän olla kiltti ja ystävällinen ja hankkia uusia ystäviä! Ehkä olenkin oikeasti pelkkiä huonoja luonteenpiirteitä.

   Huono fiilis. Mietin jo hetken aikaa paria syvää viiltoa oikeaan käsivarteeni. Vasen on jo niin täynnä ja ruma ja oikea tarvitsisi vähän tasapainoa. Miten ihmiset voikaan vaikuttaa minuun näin paljoa? Onneks on tuo mies, se vaan nukkuu ja käy koulussa ja välillä pakotan sen syömään. Mä rakastan sitä. Ollaan etsitty asuntoa ihan urakalla ja tässä kuussa irtisanon omani. Että maaliskuussa uus asunto sitten! Jotenki pelottaa, pelottaa. Pelkotiloja. Pelkään kusevani taas kaiken. Pelkään niin paljon etten voi elää! Aina pitää miettiä minne menee.

  Hieno esimerkki, olin vaatekaupassa siskon ja veljen kanssa. Sain ihan mielettömän paniikkikohtauksen ja piti mennä ulos. Suunnilleen juosta. Toinen paniikkikohtaus tän episodin jälkee. Tuli just se tunne että pyöryy kohta, unohtaa kato hengittää. Onneks mies oli siinä vieressä ja sanoi mulle että "mennää tonne hyllyje välii hengittelee". Alko vaan naurattaan ja siinä sitte hengiteltiin ja sitte pääsinki jo pois koko vaatekaupasta. Onneks on näitä online-vaatekauppoja. En vittu ikinä selviäis ilman niitä. Tai sitte olisin alasti.

   Noni nyt alkaa jo ajatus kiertään. Koko illan pointsi on se, että siirsin perhetapaamista tällaisella paskalla illalla jonka lopputulos on se, että mä olen aivan jumalattoman hirveä ihminen ja oikeesti mun ois pitäny kuolla sillo viimekerralla. KIVA.

  

Uudenvuoden kännipäivitys aah

"mut se oli niin nuori, mitä vittua sitte"


Korttitaloa rakennellessa-

ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄAAAAAAAAAARRRRRRGGGRG


Ai, ai , sattuko sua, TAPA ITTES.

Aivan. Nautiskele elämästäs (-). Unohda tunteet. Uusi vuosi. No sain mä yhden hellän hetken miehen kans. N:lle soitin jo vähän aikaisemmin. Näin myös pikkuveljeeni. Arrrgghhh :)


N:lle : sairas mieli tekee sairaita asiota ;) <3

Mä tässä viimepäivinä olen vähän ehkä liikaakin paljastellut sisaruksillilleni näistä blogeista. Äää ahistaa. Ne lukee ja luulee et mulla menis huonosti. Ne ei tajua tätä. Ne luulee et mulla on huonosti asiat jos mä vaan sanon kerran et "mä tapan itseni just nyt". Ja niinku edellisesä postauksesa koitin selventää ainaki et et ei mulla oikeesti huonosti mene, mulla on mies. Sitä päivää odotellessa et se jättää mut. Sitä päivää odotellessa.

Ja sitäpaitsi (sitäpaitsisitäpaitsi) mun lääkkeet auttaa suht jonkuverran. Mä en ole tappamassa itseäni, mun ajatukset on vain ajatuksien-tasolla äääää jooo niin. :D ää nyt vain pelottaa et kuinka paljon paskaa mulle tulee tästä kaikesta, julki-puhuminen pennulle ja siskolle. Ääh. Vaikee kirjottaa ku nii kännisä mut EDELLEENKI

J:n sanoin, "Mitä vittua siitä mitä muut ajattelee ja olettaa sulta, säki oot vaan ihminen"