Kyllä kiitos ottaisin. Piriä kaikista mieluiten. Kipulääkkeet kelpais kans. Jotain mikä turruttais mut tai sitten toisinpäin piristäis mua. Maailmanloppu.

Oon miettiny paljon. Itseeni ja sairautta ja kaikkea semmoista. En tiedä kuinka kauan mä jaksan elää jos tämä on "vain" persoonallisuushäiriö. Ei persoonaa voi muuttaa eikä lääkitä. Se on niin syvällä sussa ettei se lähe millään. Siks mietin, et ois melkeimpä sama kuolla tähän paikkaan. Kun en jaksa uskoa enää parempaan. Minkälainen tulevaisuus mulla voisi edes olla, kun olen jatkuvasti tällainen kamala ja ahdistunut masentunut ja kaikkea. Ei tämä ole ihmisen elämää. Miten kauan voin jaksaa?

Liiku liiku liiku liiku liiku. Niin moni lääkäri sanoo minun parantuvan jos liikkuisin. Enpä usko että pelkkä liikunta-liikkuminen olisi mikään ratkaisu. Menen ulos ja naps parannun. Ajatukset selkenisi ja itseinho lähtisi? Ei se toimi. Tuntuu ettei kellään ole parempaa ratkaisua. Mikseivät ne vaan voi suoraan sanoa, että hei et sä parane ikinä. Ei susta tuu ikinä mitään. Ei susta ole ihmiseksi. Ei susta olisi huolehtimaan kenestäkään muusta kun et edes itseäsi osaa pitää kasassa. Ei susta olisi äidiksi.

Tekisi mieli vaan hajottaa kaikki. Itseni, ihmissuhteet, tavarani, psyykkeeni. Ja uskoa jälleensyntymiseen ja toivoa että syntyisin normaalina. Semmoisena joka jaksaisi. "Ei jumala anna kenellekkään enempää mitä he jaksavat kantaa"- todistaa ettei jumalaa ole. Pelkkää harhaluuloa, jotta voisimme uskoa pelastukseen. Ei kukaan meitä pelasta.

"Hei sä oot niin nuori ja sulla on vielä elämä edessä." Ei, mä olen jo elänyt ja kokenut kaiken tarpeellisen. Aikuiseksi pakotettu lapsi, jumalauta LAPSI, piiripiiripyörii huumeiden ympärillä. Siinä näkee kaikenlaista. Ainoa tulevaisuus mulla enää on, kun katson mun lähimmäisten kuolevan. Ne jotka eivät ikinä päässeet piiristä pois. Tavallaan mäkin olen siinä piirissä vielä, toisaalta sen ulkopuolella, mutta niin puun ja kuoren välissä, eikä sieltä pääse pois. Ihankuin makaisi jossain koomassa mutta tajuais kaiken tapahtuvan kokoajan. Mutta ei voisi tehdä mitään. Ei huutaa eikä liikkua. Elämä on vaan painajaista päivästä toiseen.

Etkä sä herää.

Semmonen tunne että kohta rytisee ja lujaa.

Heikkoja jäitä täällä talossa. Koitan kävellä äänettömästi.

Nomuteiku mikä sulla on ja miks oot taas tommonen ja mitä häh?

Jaksa vastata. Oon hiljaa. Avaan kaljan. Tsiiiih.

En mää tiiä. Perun terapiat ja kuntoutukset. Ei niitäkää jaksa.

Joojoo tuun huomenna sitte. Katotaan ny. Jos sataa vettä ni en muuten tuu.

Suusta pääsee lupauksia jotka rikkoutuu samalla kun ne muuttuu ääneksi.

Tai ei ne ehkä heti, mutta melekeen heti. No ku tiiän ettei onnistu.

Mikään. Sitte hoetaan vaa että tulis jo kesä tulis kesä vittu.

Kesä ny tietenki parantaa kaiken. Saa korkeintaa tekosyyn ryypätä joka päivä ku on nii hyvä sää.

Se kait se kesän parantava voima on. Viina.

Ylleensä vaa tullee otettua liikaa ja syksyllä onki taas osastolla.

Viime syksynä en muuten ollu. Ihime hommaa. Jokohan sitä ois aikuistunu.

Ei ois nii saatanan impulsiivinen ja maaninen ja lapsellinen ja tyhmä.

Harmi ku ei voi kusta luottotietoja enää. Jos saisin takas ne nii varmana kusisin uuestaan ne.

Oli se yks kesä sen arvonen, sai tehdä ihan mitä halus ja misä kaupungisa halus.

Ei ollu rahasta kii.

http://www.youtube.com/watch?v=0iKur-9MXwc

Aaah mikä biisi. Oon lihava ja ruma. Oon lihonut paljon. Ja silti kävin tänään kaupassa (varmaan ekaa kertaa kuukauteen) ja mitäs lähtikään mukaan; neljä siideriä ja pakastepitsaa jipii. Itsetunto-ongelmia ja pahoja sellasia tälläkertaa. Ääniä päässä. Haukkuu minua. Mutta tavallaan se olen minä itse joka haukkuu juuripa minua. Tästä ihanasta kärsin niiin minä kuin myös mun mies. Yritän hautautua isoihin vaatteisiin piilottaen itseni. Päässä huudetaan että voi jumalauta sä olet iso. Isot vaatteet saa mut näyttään vielä isommalta. Pistän vähän pienemmät päälle niin voi niitä makkarakertymiä sitten. Päässä lasketaan "yksi makkara, kaksi, kolme" jne. Vitun säälittävää.

Ja koska kaikki jotenkin liittyy aina johonkin, näiden itsetuntojuttujen takia oon aivan saatanan herkillä kokoajan. Ja stressaantunut. Stressi näkyy naamassa kyllä. Ja taas stressaa. Oravanpyörä. JA EI, MINÄ EN JAKSA TÄLLAISTA TAHTIA ETTÄ JOKA PÄIVÄ PITÄÄ OLLA JOKO TÖISSÄ, TERAPIASSA TAI KUNTOUTUKSESSA! Samoja fiiliksiä kuin viimeks ku alko mania-kausi. Ensin pohjalle, sitten ylös!

Ja miten tässä voi laihduttaakkaan kun joka päivä on pakko mennä jonnekkin, ja yksinkertaisesti pyörtyy jos ei syö. Miksei henkinen raskas vois kuluttaa kaloreita. Oisin vittu kuollut.

Ja kuka tässä masennuspaskassa kärsii eniten? Työkkäritäti soitti tänään, kysy et oonko työkykynen. Eli oonko valmis tekee kasista neljään täyttä päivää VITUN VIIS PÄIVÄÄ VIIKOSSA? Sanoin että en. Se kysy että MILLOIN! Haloo, mistä sitä tietää. Aattelin että kesä lähestyy, ei tää masistelupaska voi kauaa kestää, vastasin että kuukausi-pari. Just joo. Taas tää mun kirjoitushomma on semmosta äääh.. Miellyttävää mut ahdistavaa. Se muuttuu miellyttäväks heti ku saan mun kirjotus-orgasmin ja päätän jutun johonki tosi hienoon lauseeseen. Tuossahan tuo oli.

kädet on jo niin täynnä
kipua, tuskaa, ahdistusta
niitä jälkiä, arpia
ei tänne montaa lisää mahdu
ja mitä sitten tapahtuu
kun tila loppuu kesken?
taistelen kokoajan
etten tekisi lisää
mutta se himo vie
ja ne sanoo
kesällä oot vahva
ja näytät itses
just sellasena ku olet

....

ANTEEKS MITÄ?
miten mä voisin ikinä olla sellainen kuin olen

julkisesti

Miksi teet näin?

Mutta enhän mä voi näitä tehdä lisää

ei enää
en sais tehdä
yhtään viiltoa
kädethän on jo täynnä
helppoa piilottaa
yksi viilto vain
otan kuvan
ja leikin säälittävää
omista käsistä
kuvia otan
säälittävää


sun ei pitänyt nähdä
näitä viiltoja
vahingossa ne paljastin
en vain löytänyt paitaa
ja piti sanoa heihei
mukavaa illanjatkoa
mä olen jo yöpuvussa
ilman sitä vitun pitkähihaista
en muistanut aina miettiä
mitä puen päälleni


varmaan järkytyit näkemästäsi
hymyilit kuitenkin
ensin järkyttynyt katse
ja äkkiä iloista
etten huomaisi
etten vain huomaisi
että sinä huomasit
mutta kun huomasin
kuinka sinä huomasit
ja sä et sanonut mitään
hymyilit vain?


et ehkä välitä
miksi välittäisit
et kuulu elämääni
sivuun kuitenkin
aina haukut viiltelijöitä
ehkä minuakin?
ehkä vihollisen
sinusta sainkin
mutta en ymmärrä
hymyilet vain
mikset sano mitään?

Seeprakuvioinen tyttö

Miten selvitä poikaystävän kuolemasta? .......Jostain keskustelupalstalta tämmösen otsikon bongasin.. Siihen on vastaus. Ei siihen mikään muu auta ku AIKA. Kyllä se ahdistaa niin saatanasti. Vissiin viimeks tasan vuosi sitte kirjotin tästä aiheesta niinku näin kunnolla. Vuosipäivä tästä tuli tuossa maanantaina. Lähtöaskelia otin jo perjantaina. Se vitun syyllisyys. Jos mä vaan oisin ollut joskus ihana-kiva ihminen ja oisin vaan mennyt sinne yöksi! Mitään ei ois tapahtunu. Ainakaan just sinä päivänä. Mehän vasta sovittiin että nyt seurustellaan virallisesti. Tyylii muutamaa päivää ennen. Mä olin tyhmä. Ja ilkeä. Ja kadun sitä joka helvetin päivä.

Piti sitte viiltää kädet ja jalka paskaks perjantaina. Ainahan mulla on ollut semmoinen "tietty ääni" joka puhuttelee mua kun mä sorrun viiltelemään itseäni ja se ei ole mun oma. Mulla vaan napsahtaa päässä. Se vitun ääni ottaa vallan. (Tästä äänestä ei saa puhua terapiassa, eikä ikinä lääkäreille ellei halua jotain skitsofrenia-diaknoosia/pakkohoitoa/vitusti lääkkeitä pakkohoidolla) Mikä pahinta, se ääni on ottanu henkilö-muodon. Viime perjantaina se oli just sen miehen ääni (tiedän kyllä kuka mut tähän en sitä voi kirjoittaa). Syytti mua J:n kuolemasta. Ja miksei syyttäis, sehän oli mun syytä! Se ääni valtas mut ihan täysin. Ambulanssista muistan vaan ku mulle kerrottiin että "ethän sä puhaltanu paljo paskaakaa" (-ihanan ymmärtäväiset lanssikuskit). Enhän mä kännissä ollut, sekasin vain.

Kyllä mä jotain muistan siitä viiltely-tilanteesta. Sen äänen. Sanoo että vuosipäivä lähenee ja koska se on mun syytä niin jokaista päivää kohden yks viilto. Vuodessa on päiviä 365. Selvisin kuitenki n.100 viillolla. Kyllä, kumpiki käsi kummaltaki puolelta ja vähän vasenta jalkaa. Tila loppunu kesken, mies tuli kotiin ja keskeytti. Soitti lanssin ja siinä se. Sieltäki yritin karata sairaalasta mut tutut vartijat huuteli "Hei Tuulia, älä lähe ennenku lääkäri on kattonu", olin liian väsyny, en jaksanu vastustella tälläkertaa. Olin vain että "ihan sama".

Mut näin niinku nyt katsoen itseäni peilistä, mä oon ihan helvetin raidallinen. Seeprakuvioinen.

Kännissä. Keskellä viikkoa. Keskiviikkona.

Vittu. Liikaa stressiä. Vaikka en käy koulua, en tee töitä, en liiku minnekkään tästä asunnosta, en tee mitään. Ei mulla ole mitään tekemistä. Ja vaikka joku pyytäisikin salille ym, niinkuin joku tänään pyysi, niin ei mulla ole kiinnostusta mihinkään. Ja pahimpaan puoleen tässä kaikessa. Mun ööh fyysinen vointi on myös aika heikkoa. Tässä parin viikon aikana... Vaikeeta pukee sanoiksi, silleen et se kuulostas järkevältä.. Mä en pysty enää seisomaan pitkiä aikoja. Siis mä olen fyysisesti niin riutunut, huonossa kunnossa ym, etten pysty seisomaan omilla kahdella jalallani kovin pitkään. Kokeilin kyllä, ja tietenkin alkaa heti pyörryttää, ja ei pysty seisomaan kahta vitun minuuttia. Siis koko kroppa alkaa täriseen. Ja on pakko mennä lepäämään. KAKSVITUN MINUUTTIA JUMALAUTA!

Siis masennus, paha masennus. Kaiken takana. Kun huomaa yhtäkkiä ettei nouse sängystä kuukauteen-pariin, oikeasti. Mies on käyny kaupassa jotain 99,9% meistä yhteensä. Alkoholia ku mun elimistö saa, alkaa raksuttaa. Jaksaa kävellä kauppaan ehkä ja baariinki joskus. Voi luoja. Mies ei ehkä edes huomaa kuinka paljon aikaa vietän sohvalla/sängyssä. Sehän on koulussa päivät. Just tossa pari päivää sitte, leikin reipasta ja aloin kuorii jotain pottuja. Minuutin päästä suunnillee aloin miettii et saiskohan tähän jonku tuolin hommattua. Sitte vaan keksin et vituttaa ja ei huvita yhtää kuoria mitää vitun pottuja. Menin sohvalle.

Ja mikä ehkä kaikista pahinta. Mun psyka ei välitä. Se puhuu mielummin säästä tai sen omista lapsista entä musta. En oo edes saanut tilaisuutta puhua sille minusta itsestäni puoleen vuoteen. Aina jostain muusta. Ja näin heikkona ei jaksa aloittaa itse keskustelua omasta pahoinvoinnista vaan alistuu siihen että puhutaan säästä mielummin.

Ahdistavaa. Ja juominen ei helpota yhtään, tekee olon vain tunnottomaksi. Vaikka viiltelisi nyt, ihokin on tunnoton. Ei tunnu miltään. Mikä tässä helpottaisi? (Cipralexiä kun saisi ja oxamiinia siihen viereen helpottamaan cipran ihania yli-oloja.) Tai edes jotain.

En edes tiedä ahdistaako mua
olo on ihan vitun tunnoton