Lissää lissää

Ja tottakai mun piti mokailla vähän lisää. Join taas ylläriylläri toissapäivänäki niinku tänäänki muuten ja toissapäivänä just olin josai räkälässä istumassa loppuillasta parin kaverin kans. Sit mun äidin miesystävä, joka sattuu oleen myös mun entinen osasto-hoitaja, tuli ehotteleen mulle kaikenlaista ja haukkui mun äitiä niin apua oikeesti, mää löin sitä kaks kertaa nyrkillä naamaan ja lensin ulos koko baarista! Siinä ehkä koko viikon kohokohta. Toivottavasti ei tuu pahoinpitelysyytettä sentää.. Se tästä vielä puuttuski. Helvetti ku pitää ihmisen olla niin idiootti. Eilen oli pikkuiset morkkikset tästä.

Ja kyllä, tahdon edelleen tappaa itseni. Ei tästä elämästä mitään tule vaikka kuinka yrittää. Ja aina oon sanonut itselleni että sitten kun mulla ei ole perhettä, koulua, terveyttä, luottotietoja, kavereita ym mitään elämisen arvoista niin on aika tehdä piste tähän kaikkeen. Mitään noista mulla ei ole enää. Vain mies. Ja luulempa ettei hän jaksa minua kauaa. Kuka helvetti jaksaisi tällaista. En minäkään jaksa itseäni. Tulee pitkä ja kylmä talvi. Jotkut sammuu hankeen ihan vahingossa.

Kuulumisia

Vähään aikaan en oo päässy julkaisemaan mitään tekstejä mutta olen kyllä kirjoittanut! Ja tästä lähtee päivämääräjärjestyksessä, vanhimmat ensin.

" 5.10.2011

Huonot päiväsi

Vaikeeta. Tuntuu että kaikki asiat on ihan sekaisin. En osaa yhdistellä palasia. En osaa ratkaista pulmia. En pysty tähän yksin. En uskalla vastata puhelimeeni edes. Menen ihan sekaisin jos edes yritän ratkoa näitä. Okei, olen sairaslomalla (kai) vuoden loppuun asti mutta en saa kelalta kuntoutustukea koska kelan mielestä en ole sairas. Okei. Olenko siis työtön työnhakija? Mutta enhän minä voi olla jos olen sairaslomalla. Pitäisikö minusta tulla nyt opiskelija joka on sairaslomalla? Vai olenko edes sairaslomalla. No olen nyt kuitenkin hakenut kouluihin ja kursseille ymmm. Ja nyt ehkä olisin päässyt yhteen mutta en voi ottaa sitä vastaan koska en ole työkkärin kirjoilla. En ole mitään. En ole mikään. Pelkkä sairas. Sairas sairas sairas. Mutta en kelan mielestä. Lääkärin mielestä. Miksei kukaan auta minua.

Ja kaikki tämä stressaa minua niin paljon etten voi nukkua. Jos nukun niin näen painajaisia. Herättyäni epäilen niiden olevan totta ja koko aamun mietin vikojani. Ja masennun. Ja vaikka kuinka sanoisin itselleni että "mä selviän tämän päivän, mun on pakko" niin tiedän että huomenna on seuraava samanlainen päivä kuin tänään. Istun miehen kämpillä (kun en omassa uskalla olla) päivät ja joskus iltapäivästä luovutan ja totean ettei tästäkään päivästä mitään tule. Huono päivä. Mies lohduttaa että jospa huomenna olisi parempi päivä. No mutta minä tiedän ettei ole. Miten saisin katkaistua tämän kierteen?

Mieleni on ihan järkkynyt, nyt liikutaan jo heikoilla. Kiihdyn nollasta sataan eri tunnetiloissa. Alan itkeä ihan yhtäkkiä, vittuunnun ihan yhtäkkiä, alan huutaa ja kiroilla ihan yhtäkkiä ja muuta kivaa. Ja tietenkin suurin osa mun tunnepaskasta kohdistuu mieheen. Sitten taas itkettää kun en minä oikeasti halua hänelle mitään pahaa. Ja sitten nähdään painajaisia miten hän ei enää kestä minun tunnetilojani ja jättää minut. Ja aamulla itkettää. Voihan itku sentään. Ja koska epäilen kokoajan miehen tunteita minua kohtaan, saatan kysellä häneltä (jopa jankuttaa) kokoajan että rakastatko sinä minua oikeasti, ethän sä jätä minua ym. Miten kukaan mies voi sellaista naista kestää. Missä helvetin välissä mä menetin itseluottamuksenikin?

Ja saatana taas itkettää. Päätin juoda tänään päiväkännit. Pienet neuvoa-antavat. Ja kello ei ole edes kahta päivällä. Säälittävää. Mies tulee koulusta kahdelta ja (minun mielestäni) katsoo kun muija vetää kännejä kun ei kestä elämää selvinpäin. Saattaa ajatella pahastikkin minusta. Meidän piti tehdä tänään jotain kivaa. Mitä kivaa keksii kun toinen on ympäripäissään ja itkee vähä väliä? Tiedän, olen säälittävä. 

Ja kaikki erittäin vahvat ja hienot ihmiset ajattelevat tässä vaiheessa että ryven jossain itsesäälipaskassa enkä edes yritä tehdä asioilleni mitään. Kyllä, ryven tässä itsesäälipaskassa. Oikein. Mutta minä olen yrittänyt korjata kaikki asiat. Olen kyllä erittäin taitava välttelemään totuutta ja siirtämään menojani. On todella helppoa olla vastaamatta puhelimeen. Ja laittaa viestiä myöhemmin "Olin ulkomailla viikon ja puhelimeni oli Suomessa" -sitä sattuu hei.

Mutta hei pitäisikö laittaa jokin positiivinen juttu tänne väliin. Pääsin Bipo-ryhmään! Mutta mitä sitten kun sain kuntoutustuen hylky-perusteluissa ilmoituksen että minulla ei ole edes kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Haistakaa vittu koko kela. En mä saanut tästäkään mitään positiivista. 

Puhelin soi taas. En vastannut. Ne haluaa mut työharjoitteluun. Ja sitten ne kysyy puhelimessa että kuka sä olet ja mitä sä teet. Ja kun minä en tiedä mikä ja kuka olen niin helpointa on vain olla vastaamatta. Tai sitten vastaan ja sanon kysyttäessä että olen varmaan sairas. En minä ole siitäkään varma. Liian vaikeaa. Puhelin on taas äänettömällä. Sieltä tulee vain huonoja uutisia. Kohta varmaan soitetaan että sua ei pitäis edes olla olemassa.

Puhumattakaan kaikista veloistani. Kun tekee pikavippihakemuksen, joutuu antamaan osoitteen, puhelinnumeron sekä sähköpostiosoitteen. Joka ikisestä näistä tulee päivittäin minulle viestejä "velkasi on erääntynyt, maksa heti", "maksamalla nyt 1000e saat kaiken anteeksi" ja "myy sielusi saatanalle niin saat anteeksi". No ei ihan mutta melkein. Joka ikinen helvetin päivä mä saan jotakin kautta jonkinnäkösen viestin joltain velkojalta. En uskalla katsoo puhelinta, en voi hakea postia enkä katsoa sähköpostia jos haluan vältellä näitä. Niinkuin mä haluan. Mulla ei ole rahaa tilillä. Mä en vaan voi maksaa teille takaisin, sori. 

Mies teki pari viikkoa sitten jotain liharuokaa mun kämpillä ja oli tuonut oman terävän veitsen mukaan sinne (minullahan ei ole enää omia teräviä veitsiä). Kävin kotona jonkin aikaa sitten yksin ja tottakai löysin sen veitsen. Se oli piilotettuna keittiön kaapissa. Ovelassa piilossa vielä. Voi luoja mitkä viiltelyhimot mulla iski silloin. Mutta mäpä olin vahva ja jätin sen sinne, soitin miehelle että nyt voi tulla hakemaan. Kuulostan säälittävältä.

Aah ihana seitsemänvolttinen siiderini hidastaa liikkeitä ja saa jalat tuntumaan raskailta. Tupakkaa menee enemmän entä ikinä. Pää tyhjenee kun kirjoittaa. Todella helppoa. Sormetkin liikkuvat kuin itsestään, ei tarvitse katsoa näppäimiä. Ei kyllä ole ikinä tarvinut katsoa. Kirjoitan nopeaa.

Paras ystäväni on vankilassa. Minä muutin hänen tavarat omaan varastooni ja pesin hänen pyykit. Kävin katsomassa häntä pari viikkoa sitten. Metallipaljastimen läpi ensin ja pleksin läpi sai jutella. Minä olen hyvä ystävä. Teen kaikkeni hänen puolestaan. 

Mies tulee kotiin ja kysyy mitä kivaa me tänään keksittäisiin. Vastaan etten tiedä. Nykyään vastaan aina että mä en tiedä. Menee pari minuuttia ja hän huomaa siiderilasini. Kysyy siitä ja vastaan "kyllä, minä olen juonut". Hän pettyy selvästi. Ei kysy enää mitä tehtäisiin. Sanoo sentään että kirjoita vaan, ihan rauhassa. Hän ei häiritse. 

Ekamies otti yhteyttä taas. Hän kysyi onko minulla kaikki hyvin ja olenko onnellinen. Hän sanoi että välittää minusta vieläkin. Sanoin hänelle että olen täysin onnellinen nykyiseni kanssa ja minulla on kaikki hyvin. Hän sanoi että olen aina tervetullut "meidän yhteiseen kotiin". Vastasin ettei sitä voi kodiksi sanoa ja suljin puhelimen. Hän kuulosti helpottuneelta kun kuuli että olen onnellinen.

Pari viikkoa sitten olin vielä ihan eri ihminen. Olin innoissani ja tyytyväinen itseeni kun olin hakenut niin moniin koulupaikkoihin. Veljeni ja isäni olivat erittäin iloisia puolestani. (Ja taas itkettää.) Ajattelin sitten että ehkä äitinikin ilahtuu. Menin käymään hänen työpaikallaan ennen terapiaa ja kerroin iloisesti saavutuksistani. Hän sanoi ettei minusta ole niihin ammatteihin mihin olin hakenut ja mihin en vielä ollut laittanut hakemusta. Hän sanoi ettei minusta ole mihinkään. Minä olen hänen mielestään sairas ihminen. Viikko tuon jälkeen hän vielä soitti minulle varmistaakseen etten minä ole hakenut mihinkään kouluihin muistuttaen vielä ettei minusta ole siihen. Olenhan minä niin sairas vieläkin.

Viime viikonloppuna kävin miehen kanssa äidilläni kylässä. Miehen seurassa äiti kehui minua, koulusaavutuksiani ja kannusti muka hakemaan kouluihin. Kyllä minä tiedän että äiti osaa olla erittäin kaksinaamainen ihminen. Isän kanssa puhuttiin (kun minä en vieläkään käytä mitään lääkitystä) että pitää äidille antaa minun tasoittavat lääkkeeni. Hän niitä tarvitsee. 

Epävakaa persoonallisuus jossa korostuu täydellisyyden tavoittelu. Minusta on sanottu näin. Se pitää paikkaansa. Mutta toisaalta käytän liikaa aikaa täydellisyyden miettimiseen, en toteuttamiseen. Ja sitten mietin niin paljon ettei toteuttamiselle jää aikaa. Ja sitten olen epätäydellinen kun en saa mitään aikaiseksi. 

Terapiassa keskusteltiin paljon mun syömisistä. Katsottiin papereista mun osastopaino ja tämänhetkinen paino. Lähdin osastolta omin lupineni joskus vapun aikoihin. Olen laihtunut siitä 11 kiloa. Terapiatyypin mielestä se on paljon. Omasta mielestäni olen vieläkin liian lihava. Mietityttää vain että kuinka helvetin ruma olen kehdannut olla 5 kuukautta sitten. Järkyttävää. Muistan kyllä kuinka moni minulle sanoi että olen "hiukan" lihonut. Hyi kamala. Pois se minusta.

Mies sanoo "kyllä se siitä". Hän kertoo ettei häntä haittaa huonot päiväni. 

Pyyhin kyyneleet hänen olkapäälleen. "

"17.10.2011

"Meikä on muuttohommisa ja just täsä mietin et tarviin varmaa erillisen jätesäkin noille laskuille" 

(7.9.2011)

En jaksais enää 

haluisin mennä lepään

Oon hajonnu palasiks 

enkä yhtään tiiä miks

ja miten onnistun tässä aina 

otan vähän lainaa

kusen asiat niin hyvin 

et kohta oon vainaa

Ovella on joku 

"sut pelastaa Jumala"

avaan toisen kaljan 

ainoo apu Humala

ei sekään nyt auta 

"ei vittu, ei jumalauta"

Lisää viinaa ja taksi alle

"laita musiikkii vähä isommalle"

Kohta tuntuu jo paremmalle

Baarissa Sex on the beach

 "rahasta viis"

"Mä voin tarjoo meille kaikille"

"Otetaan Vapaudelle"

Tänään:

Ja nyt vaan tahdon ulos tästä asunnosta. Muuttaa. Paitsi toisaalta tää asunto on aivan ihana. Hyvä erakoitumiseen. Psykedeelinen. Täällä menee aina ihan sekaisin. Kirjeitä ulos-otosta, käräjäoikeudelta, perintätoimistosta sekä sähkölasku. 

Tekee mieli viiltää. Ja juoda. Ja hajottaa jotain. Niin ihana asunto mulla on. Sain mä ny pakattua yhden jätesäkillisen vaatteita.. Hehe pitää käydä ostaa jätesäkkejä ja lisää bissee. ->

Ja huomenna sossuun vihdoinki selvittämään asioita. Mutta en oikein usko että ne selviää.

Mä olen kännissä kohtamelkein-olenjuurinyt.

Ja huomena krapulassa sinne. No ainakin näytän säälittävältä ja kärsivältä. Mutta ihan sama sillekkin. Voisin juoda huomennakin. Selvittää päätä. Voisin oikeastaan mennäkkin takaisin kotiin huomenna. Siellä oli erittäin kivaa. Jotenkin jännä ilmapiiri, semmoinen että tietää, että siellä menee kohta ihan sekaisin. Pää pipiksi. Psykoosiksi. Jotenkin jännä sellainen hämärän rajamailla-tunne. Ihana. Voisin muuttaa sinne kuukaudeksi ja vajota johonkin tyhjyyteen. Viisauteen ja epäinhimillisyyteen. 

Päätin tänään että alan oikeasti tekemään sitä projektia mitä olen aloittanut puoltoista vuotta sitten. Mulla on jo pohja valmiina. Tarvin vain (haha nyt mä sen tajusin, mä tarvin just sen) mun asunnon, erakoitumisen ja paljon viinaa ja tietysti koneen. Se muuten on kuin onkin mun inspiraatio-kämppä. Voi luoja miten mä nyt voisin luopua siitä. Voi apua.

Haluan kotiin. "

"02112011

Ohi syyskuun läpi repaleisen lokakuun 

kaipuun kaljakori kilisee 

etkö tiedä voi yksinäisen miehen viedä 

marraskuu

Kävimpäs sossussa ja sain niin paljon toimeentulotukea että oikein hirvittää. Ja tosi jännä juttu, mun ei tee mieli tuhlata niitä ollenkaan. Puoli vuotta sitte oisin varmaan päivässä tuhlannu kaiken johonki baariin ja takseihin. Oon vissiin vanha ku ei jaksa kiinnostaa enää juominen. Tai ainakaan baari-juominen. Ihmiset ahdistaa edelleenki ja mikä voisi olla kivempaa ku vetää kämpillä kaljaa yöhousuissa ja kirjotella paskaa?

Kävin mä kaupassa tänään sentään. Muutakin ulkoilmaa entä tupakilla ramppaaminen. Ja maanantain olin töissä! Oon vieläki ihan poikki. Tänään tuntu vähäaikaa siltä että elämä hymyilis. Ihan vaan koska voitin e-bingosta 65 euroa. Ei enää jaksa hymyilyttää. Raha on vaan rahaa. Ja nyt mulla sitä on. Pitäis ostaa vaikka ja mitä mutta miten ihmeessä saisin itseni ihmisten ilmoille, esim. vaatekauppaan? Pelkään ihmisiä. Ja housuja. Ne ei kuitenkaan mahdu.

Kiva juoda tänään ku huomenna on Bipoa ja pitäis nähdä äitiä. Btw lähetin ehkä maailman parhaimman ja asiallisimman valituskirjeen Kelalle. (Vaikka aluksi kirjoittelin harjoitus-kirjettä ja jotenkin sain sinne mahtumaan "toivottavasti saitte pommiuhkaukseni, tappakaa itsenne"-tekstiä.) Psyka ja äiti sanoi että jos tuolla kirjeellä ei saa muutettua hylättyä päätöstä niin ei sitten millään. Kerrankin oli jotain hyötyä kirjoitustaidoista. Ja lauseiden muodostamisesta. Äiti kyllä auttoi vähän laittamalla pilkkuja oikeisiin kohtiin ja teki siitä virallisen näköisen paperin. 

Asunnon metsästys ei oikeen onnistu. Miehen kanssa puhuttu tässä että muutettas yhteen. Mutta saa siitä selvää nyt ollenkaan. Vaikeaa ku tässä kuussa pitäis irtisanoo kämppä jos nyt löytyy joku asunto ja sitte muutto olis uuden vuoden aikoihin. Ja kuka helvetti muuttaa uutenavuotena. Tai laittaa asuntoa vuokralle näihin aikoihin. Jouluki tulossa. Oon kyllä aika innoissani muuttamassa. Sais kolmion. Ja laminaattilattiat. Ja oikean keittiön. Ja miehen tietenki vierelle joka päiväksi. En tiiä, onkohan liian nopeeta toimintaa näin 4kk yhdessäolon jälkeen? Silläkai miehelläki pelottaa. Ja miksei pelottais. Kyllä muaki jännittää, mutta toisaalta tiiän että se menis hyvin. Voi olla aika vaikeaa saada asuntoa ensi vuonna ku ne mun luottotiedot on edelleenki menossa. Saatanan vittu. Kuiteski kusee koko asia siihen. Sitä odotellessa. Hyvää uuttavuotta, et saa kämppää ku sulla on menny luottotiedot.

Kyllä vähän ahdistaa ne pikavippivelat. Niitä muistutuksia tunkee joka suunnasta. En oo edes availlut enää niitä kirjeitä mistä huomaa et ne on joltain velkojalta. Mutta kun en usko että niitä voi nyt mitenkään maksaa. Joskus rikkaana sitten. Hyi kamalaa, syrjäytynyt nuori. Ehkä parempi vaan antaa niiden olla. Mitä vittua mä voisin tehdä niille. Sossusta annettiin Aureuksen tiedot, velkaneuvontaa. Mutta mitä helvettiä ku en uskalla soittaa mihinkään. 

Ahdistaa. Olisin ehkä loman tarpeessa. Kuulostipa hauskalta. Mä olen lomalla kokoajan. Mutta tarvitsisin jonkinlaisen oma-aika-loman. Vaikka kokonaisen viikonlopun. Olla yksin. Hengailla itseni kanssa. Mietiskellä. Selvittää asioita. Järjestää kaikki. Järjestää oma pää. 

En nyt oo ihan satavarma että kuulun sinne Bipo-ryhmään. Taisiis ehkä kuulun. Mutta niiden muiden jutut on jotenki erilaisia. Vaikka kylläkin samanlaisia. Mä en uskalla puhua siellä. Mua ahdistaa siellä. Ainakun joku sanoo jotain mihin mullakin ois ehkä sanottavaa niin en vaan saa suutani auki. Ahdistaa liikaa. Oon nuorin niistä. Jotenki ei vaan toimi. Huomenna manian oireita ymm. Okei. Maanisena mä en nuku. Viimeks vedin joka toinen päivä jotain 4h yössä. Olin energinen. Mutta kun siihen kuulu niin paljon sitä alkoholia että en oikeasti muista kaikkea. Se jakso meni jotenkin ohi ihan täysiä. Kyllä mä tiedän mistä se johtui kun mania alko. Jani tappo itsensä sillon ja mä oisin voinu estää sen. Se oli mun syytä. Sen jälkeen sekosin. Olin kiihtynyt. Otin pikavippejä paljon. Pelasin 200e/kk veikkauksen pelejä koska olin SATAVARMA että voitan paljon. Voitin mä 70e kerran. Mutta pelasin neki tietenki. Matkustin junalla yksin toiseen kaupunkiin helvetin kännissä koko matkan ja luulin että mä pärjään. Reissusta kun kotiuduin niin juna-asemalta taksilla kämpille ja veitset ja lääkkeet esille ja hommiin. Sitten osastolle. Paljoa en muista siitä. 

Äää harjoittelua. Mutta en mä siinä ryhmässä ikinä uskaltaisi sanoa Janista mitään. Tai kun yks kerta ryhmässä jotenkin ajattelin mitä voisin sanoa niin mulla nous kyyneleet silmiin jo pelkästä Jani-ajatuksesta. Ja en todellakaan haluu mennä sinne itkemään. Ja mitä mä sanoisinkaa, Moi mä oon Satu ja muutin 15 vuotiaana kymmenen vuotta vanhemman miehen luokse asumaan joka käytti mua seksuaalisesti hyväksi ja petti mua ja sai mut tuntemaan itseni aivan kamalaksi ihmiseksi vaikka minä en edes ollut. Sitten erosin siitä lopullisesti ja aloin seukkaan toisen hullun kanssa joka ahdisti mut henkisesti niin nurkkaan ettei mitään järkeä. Sitten mä aloin hengailee Janin kanssa joka oli kaikista parhain ja ihanin ikinä. Ja tietenki Jani meni ja tappo itsensä vaikka me oltiin luvattu elää toisillemme. Puhumattakaan koulukiusaamisista ja kaikesta muusta. Niinku iskä sanoo että mulla on vaan ollut niin rankka elämä ettei sitä ois kukaan kestäny sekoomatta. 

Mulla mitään sairautta ole.

En oo viiltänyt ollenkaan pitkään aikaan. Vaikka mieli kyllä tekis. Se on jossain tuolla syvällä, odottaa sopivaa aikaa tulla ulos ja varmasti heittää mun mielenterveyttä pari kierrosta sitten. Sitä odotellessa. 

Varmaan aika lopetella ja palata normaaliin maailmaan. Tää kirjoittaminen on jotenkin niin sellaista hmmmmmmmm tähän uppoutuu jotenkin täysillä. Eihän tässä mennyt kuin kaks tuntia. "

"Okei mut teet sen helvetin nopeaa" 05112011 klo 3:37

Pakko viiltää. Ihan pakko. En pääse tästä tilasta eteenpäin ellen viillä. Sori kaikki itseni kaikki vitun kaikki normaalit persoonat. Olen nyt helvetin itsetuhoisella päällä, vähän niinkuin (normaalisti) aikaisemmin mä vaan ääääääääääääääää en osaa muodostaa lauseita-olo. Mä vaan haluun viltää. Niin paljon. Mies nukkuu JUURI NYT ja mä vaan aion ja suunnittelen ja aion viiltää tänään. Se tunne, vittu se tunne, mä vain haluan tämän olon pois ja tiedän että TÄMÄ OLO lähtee kunhan pääsen kiinni tohon terään. Nyt paussia ja ASIAAN

Vittu ku mun käsi vuotaa. Mä tiedän, mun on pakko herättää mies kohta. Mutta en halua. Haluan vain kärsiä. Mä onnistuin saamaan yhden syvän haavan itselleni, helpotti ihan saatanasti. Ja pyyhe käden alla kun kirjoitan. Voi luoja, mä olen niin syvällä. Viiltäminen, aaaaaaaaaaaaaaaaaahhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhhh

Aikuisten oikeasti. Nyt kun mä näen jo nuo jäljet mitä olen saanut aikaan ja näen kun mies nukkuu niin PARASTA tässä on se Fiilis että mä saan Ja aion Ja Teeen Niin monta viiltoa ku mä haluan. Se oikeasti helpottaa. Se helpottaa niin saatanasti. Ei mies sitä tajua ikinä, mut se vaan helpottaa niin vitusti. Se kaikki kireys, POISSA. Mä olen taas normaali. Mä vain haluan että kaikki olis Okei. 

Maaginen 111111

Tekis mieli poistaa kaikki tekstit. Olin jo poistamassa mutta jos tekisin niin, niin eihän tässä olisi mitään järkeä. Mutta toisaalta tää tilanne on jotain sellaista missä ei oo mitään järkeä muutenkaan. Miksen poistaisi kaikkea kun ei missään ole mitään järkeä. Toisaalta kaikki on ihan helvetin järkevää ja just sitä mitä pitiki tapahtua. Tekoja ja niiden seurauksia. Syy-seurausta. Tätähän mä odottelinki. Miks se tuntuu silti niin helvetin oudolta. Niinku sekunnissa mä muutuin. Kylmäksi. Semmonen olo ettei vois mikään enää kiinnostaa, antaa nyt kaiken mennä. Yleensä paskaa sataa niskaan ihan kaatamalla eikä näin "pienissä" määrissä. Sama vissiin kusta taas kaikki asiat. No aika paljon kyllä tää juttu tulee vaikuttaan mun elämää seuraavat 3(-ikuisuus) vuotta. Jos nyt voin mitenkään maksaa velkani siinä ajassa. Ihan sama. Vituttaa ehkä.

En tiiä onko mulla koko päivän ja eilenki ollu joku maailman pahin fyysinen paniikki/ahdistus-kohtaus vai mitä ihmettä tää on. Mä en saa henkee jumalauta. Mulla on vaikeuksia hengittää. Se sattuu. Ja yskin verta. Välillä. Ja silmissä sumenee välillä. Just silleen niinku ois pidättäny pari minuuttia hengitystä ja avaa silmät sen jälkeen, hirvee paine. Ehkä oon vähä pienennellyt asiaa miehelle "kyllä mä pärjään"-lauseilla mut ihan sama. Mä aattelen että mä ansaitsen tällaiset kivut mitä tästä lähtee. Sattuu ihan tajuttomasti hengittää. Mut ihan sama. Poltan tupakkaa vaikka sattuu. Oon ansainnu kaiken tän kivun. No tietenki oon analysoinu ja diaknosoinu itteeni ja jos nyt oikein käy niin mulla lähtee taju vielä tänään. Aivot ei saa happee tarpeeks niin siksi. Lähtispä henki saatana.

Voi helvetti tätä itseinhon määrää. Tekis mieli viiltää kymmenen kertaa jokaisesta tuhannen euron velasta. Se ois jotain kolmekymmentä kertaa. Paitsi pakko näyttää jotain elonmerkkejä sunnuntaina kun on isänpäivä. Ehkäpä sitte sunnuntain jälkeen saan romahdella ihan rauhassa. "Otetaan sille! Luottotiedoille! Tai sille ettei niitä enää ole!"

Kylmyyyyys. Ah. Niinku ois joku toinen kylässä mun päässä. Joku tosi tosi tosi kylmä ihminen. No mutta onhan se tervettä näyttää oikeat tunteensa myös parisuhteessa toisen edessä ymmm paskaa. Jos musta tuntuu tältä just nyt ja jos mua itkettää just nyt ja jos mua naurattaa ym kaikki maailman tunteet niin mitä sitte. Sanokaa että oon sekasin mut oon vaan IHMINEN. Heikko ehkä. Romahduspisteessä.

Niinku se viimenenki kirjotus. Viiltely-kirjotus. Ihana kaksisuuntainen mielialahäiriö RAKASTAN SINUA JA TAPAA MILLÄ SEKOITAT PÄÄNI <3 <3 <3

4EVER 2GETHER <3 <3