Vittu. Liikaa stressiä. Vaikka en käy koulua, en tee töitä, en liiku minnekkään tästä asunnosta, en tee mitään. Ei mulla ole mitään tekemistä. Ja vaikka joku pyytäisikin salille ym, niinkuin joku tänään pyysi, niin ei mulla ole kiinnostusta mihinkään. Ja pahimpaan puoleen tässä kaikessa. Mun ööh fyysinen vointi on myös aika heikkoa. Tässä parin viikon aikana... Vaikeeta pukee sanoiksi, silleen et se kuulostas järkevältä.. Mä en pysty enää seisomaan pitkiä aikoja. Siis mä olen fyysisesti niin riutunut, huonossa kunnossa ym, etten pysty seisomaan omilla kahdella jalallani kovin pitkään. Kokeilin kyllä, ja tietenkin alkaa heti pyörryttää, ja ei pysty seisomaan kahta vitun minuuttia. Siis koko kroppa alkaa täriseen. Ja on pakko mennä lepäämään. KAKSVITUN MINUUTTIA JUMALAUTA!
Siis masennus, paha masennus. Kaiken takana. Kun huomaa yhtäkkiä ettei nouse sängystä kuukauteen-pariin, oikeasti. Mies on käyny kaupassa jotain 99,9% meistä yhteensä. Alkoholia ku mun elimistö saa, alkaa raksuttaa. Jaksaa kävellä kauppaan ehkä ja baariinki joskus. Voi luoja. Mies ei ehkä edes huomaa kuinka paljon aikaa vietän sohvalla/sängyssä. Sehän on koulussa päivät. Just tossa pari päivää sitte, leikin reipasta ja aloin kuorii jotain pottuja. Minuutin päästä suunnillee aloin miettii et saiskohan tähän jonku tuolin hommattua. Sitte vaan keksin et vituttaa ja ei huvita yhtää kuoria mitää vitun pottuja. Menin sohvalle.
Ja mikä ehkä kaikista pahinta. Mun psyka ei välitä. Se puhuu mielummin säästä tai sen omista lapsista entä musta. En oo edes saanut tilaisuutta puhua sille minusta itsestäni puoleen vuoteen. Aina jostain muusta. Ja näin heikkona ei jaksa aloittaa itse keskustelua omasta pahoinvoinnista vaan alistuu siihen että puhutaan säästä mielummin.
Ahdistavaa. Ja juominen ei helpota yhtään, tekee olon vain tunnottomaksi. Vaikka viiltelisi nyt, ihokin on tunnoton. Ei tunnu miltään. Mikä tässä helpottaisi? (Cipralexiä kun saisi ja oxamiinia siihen viereen helpottamaan cipran ihania yli-oloja.) Tai edes jotain.
En edes tiedä ahdistaako mua
olo on ihan vitun tunnoton
Siis masennus, paha masennus. Kaiken takana. Kun huomaa yhtäkkiä ettei nouse sängystä kuukauteen-pariin, oikeasti. Mies on käyny kaupassa jotain 99,9% meistä yhteensä. Alkoholia ku mun elimistö saa, alkaa raksuttaa. Jaksaa kävellä kauppaan ehkä ja baariinki joskus. Voi luoja. Mies ei ehkä edes huomaa kuinka paljon aikaa vietän sohvalla/sängyssä. Sehän on koulussa päivät. Just tossa pari päivää sitte, leikin reipasta ja aloin kuorii jotain pottuja. Minuutin päästä suunnillee aloin miettii et saiskohan tähän jonku tuolin hommattua. Sitte vaan keksin et vituttaa ja ei huvita yhtää kuoria mitää vitun pottuja. Menin sohvalle.
Ja mikä ehkä kaikista pahinta. Mun psyka ei välitä. Se puhuu mielummin säästä tai sen omista lapsista entä musta. En oo edes saanut tilaisuutta puhua sille minusta itsestäni puoleen vuoteen. Aina jostain muusta. Ja näin heikkona ei jaksa aloittaa itse keskustelua omasta pahoinvoinnista vaan alistuu siihen että puhutaan säästä mielummin.
Ahdistavaa. Ja juominen ei helpota yhtään, tekee olon vain tunnottomaksi. Vaikka viiltelisi nyt, ihokin on tunnoton. Ei tunnu miltään. Mikä tässä helpottaisi? (Cipralexiä kun saisi ja oxamiinia siihen viereen helpottamaan cipran ihania yli-oloja.) Tai edes jotain.
En edes tiedä ahdistaako mua
olo on ihan vitun tunnoton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti