Kaduttaa. Pitää varmaan taas vaihtaa blogi-osoitetta. Ärsyttää. Huono päivä. Äidin ihanat kysymykset minun kirjoittamisestani. Kuka juoruilee? Tiedän kyllä kuka. Lopeta. Ainoo ehto oli, ettette kerro porukoille. Mitään.
Pakko kait tää on kirjoittaa ylös. Muisto. Kaukainen muisto, joka ei jätä mua rauhaan. Se muisto tulee uniin ja todella moniin ajatuksiin. Herään sairaalasta. Ensimmäisenä ja toisena päivänä olen vielä todella lääkehuuruissa. Siis yliannostus-lääkehuuruissa. Kolmas päivä kai, mietin aivan jumalattomasti että miks helvetissä mun sairaalapöydällä on semmonen norsu ja syömis-tikut. Mietin että onks joku jättäny ne siihen. En vain tajua että ne on mun. Se muisto. Se ahdistaa mua vieläkin. Psykalle en ees osaa sanoo mistään näistä "pelkotila-muisto-ihanmistävaan". Se ei oikeesti auta mua yhtään. Edellinen oli parempi.
Se norsu ja tikut oli tarkotettu mulle. Iskä oli käynyt ulkomailla sillon ja oli tuonut mulle tuliaisia. Jumalauta oonko mä koittanut tehdä SEN silloin kun iskä on ollut ulkomailla? Oonko ajatellu että se oli helpompi mulle, kun ei ollut ketään kelle soittaa. Tiesin että iskälle saa aina soittaa. Hyi kamala. Jotenkin.... En voi katsoa mitään sairaala-sarjoja tai -leffoja enkä mitään ahdistumatta. Aina tuo muisto tulee mun mieleen. Se muisto on jotenkin niiiiin kamala. Eikä se jätä rauhaan vieläkään, on siitä jo reilu vuosi. Oon koittanut sanoo sen muiston ääneen, kertoa siitä, ja nyt vielä kirjoittaa. Se ei vaan jätä rauhaan. Mikä vittu tässä oikeen on.
Sen pahan jutun jälkeen en vissiin oo ollu sairaalassa. Säikäytti. Jalat melkeen meni. Vieläki semmoset tunnottomat läikät polvissa. Hyi helvetti koko ahdistusta kun edes muistelee koko iltaa. Niinku kaikki psykologit sanoo, sä et oo päässy asiasta yli ennenku pystyt ajattelemaan sitä ahdistumatta (näin pahasti). Mä vaan säikähdin niin paljon. Ja muistan sen illan. Mä tulin kotiin ihan normaalisti, kirjoitin kirjeitä käsin, muistelin jokaisen sisaruksen ja isän ja äidin kirjeeseen kaikkea mukavaa (minne äiti laittoi ne kirjeet, sen haluaisin tietää) ja laitoin ne tyynyni alle. Ja se mun olotila kun vedin sen kuus ja puoli grammaa lääkkeitä. Mä olin niiiin tyyni, rauhallinen ja helpottunut. Kirjoitin kirjeitä muistaakseni viis kappaletta. Viis-kaheksa kourallista lääkkeitä samalla. Sitten vain nukkumaan. Mä olin niin rauhallinen. Se oli pelottavaa. Se olotila pelottaa mua vieläkin. Entä jos se olotila, rauhallisuus, tulee kylään vielä joskus?
Näitä ahdistavia muistoja on paljon. Siks mä ehkä elänkin pelkotiloissa. Psyka ei auta mua yhtään. Ja vaikka aina vannoisin että "tänään mä kerron psykalle miten asiat on oikeesti ja pakotan sen kuunteleen ja ymmärtään" niin ei se onnistu. Ja se on onnistunu jotenki salakavalasti laittaan meidän tapaamiset vain kahden viikon välein. Aina muka on niin kiire, ehkä onkin. Mutta joo.
En mä tahallani sano etten mä halua tulla sukuloimaan. Mua vaan ahdistaa niin paljon. Koko ajatuskin, apua. Kyllä mä ehkä, jos saan rauhottavia. Mut kun niitä ei määrätä ja K:lta saan vain silloin tällöin niitä ja pieniä määriä. Mä pelkään sitä et ne kysyy multa jotain. Ihan vain että miten mulla menee. Mä pelkään jo sitä. Mä vastaan "ihan hyvin" ja siitä saa hyvän toisen kysymyksen "ootko sä nyt missä koulussa" tai töissä tai jossai helvetissä. Sit kun vastaan et oon reilun vuoden hengaillu sairaslomalla, melkeempä asunu "hullujenhuonella" ja kaikkee paskaa, täsä ei oikeen tiiä mitä sitä seuraavana, ku kaikki elämänarvot menny ihan ympyrää ja muuta. Mitä sulle?
Ehkä sitten kun oon saanu jonku opiskelupaikan tai jotain kuntouttavaa koulutusta tai edes jotain, uskallan kohdata ne kysymykset. Ehkä sitte voin sanoo et hei, mä oon tuolla "-joku-koulutuksessa" nyt kun tuo lukio ei oikee inspannu. Että joo. Mut ku nyt mulla ei oo mitään mitä sanoa. Ja en halua sanoo et oon ollu sen vuoden saikulla. Se on jotenki häpeä-juttu mulle. Äitiltä oppinu.
Pakko kait tää on kirjoittaa ylös. Muisto. Kaukainen muisto, joka ei jätä mua rauhaan. Se muisto tulee uniin ja todella moniin ajatuksiin. Herään sairaalasta. Ensimmäisenä ja toisena päivänä olen vielä todella lääkehuuruissa. Siis yliannostus-lääkehuuruissa. Kolmas päivä kai, mietin aivan jumalattomasti että miks helvetissä mun sairaalapöydällä on semmonen norsu ja syömis-tikut. Mietin että onks joku jättäny ne siihen. En vain tajua että ne on mun. Se muisto. Se ahdistaa mua vieläkin. Psykalle en ees osaa sanoo mistään näistä "pelkotila-muisto-ihanmistävaan". Se ei oikeesti auta mua yhtään. Edellinen oli parempi.
Se norsu ja tikut oli tarkotettu mulle. Iskä oli käynyt ulkomailla sillon ja oli tuonut mulle tuliaisia. Jumalauta oonko mä koittanut tehdä SEN silloin kun iskä on ollut ulkomailla? Oonko ajatellu että se oli helpompi mulle, kun ei ollut ketään kelle soittaa. Tiesin että iskälle saa aina soittaa. Hyi kamala. Jotenkin.... En voi katsoa mitään sairaala-sarjoja tai -leffoja enkä mitään ahdistumatta. Aina tuo muisto tulee mun mieleen. Se muisto on jotenkin niiiiin kamala. Eikä se jätä rauhaan vieläkään, on siitä jo reilu vuosi. Oon koittanut sanoo sen muiston ääneen, kertoa siitä, ja nyt vielä kirjoittaa. Se ei vaan jätä rauhaan. Mikä vittu tässä oikeen on.
Sen pahan jutun jälkeen en vissiin oo ollu sairaalassa. Säikäytti. Jalat melkeen meni. Vieläki semmoset tunnottomat läikät polvissa. Hyi helvetti koko ahdistusta kun edes muistelee koko iltaa. Niinku kaikki psykologit sanoo, sä et oo päässy asiasta yli ennenku pystyt ajattelemaan sitä ahdistumatta (näin pahasti). Mä vaan säikähdin niin paljon. Ja muistan sen illan. Mä tulin kotiin ihan normaalisti, kirjoitin kirjeitä käsin, muistelin jokaisen sisaruksen ja isän ja äidin kirjeeseen kaikkea mukavaa (minne äiti laittoi ne kirjeet, sen haluaisin tietää) ja laitoin ne tyynyni alle. Ja se mun olotila kun vedin sen kuus ja puoli grammaa lääkkeitä. Mä olin niiiin tyyni, rauhallinen ja helpottunut. Kirjoitin kirjeitä muistaakseni viis kappaletta. Viis-kaheksa kourallista lääkkeitä samalla. Sitten vain nukkumaan. Mä olin niin rauhallinen. Se oli pelottavaa. Se olotila pelottaa mua vieläkin. Entä jos se olotila, rauhallisuus, tulee kylään vielä joskus?
Näitä ahdistavia muistoja on paljon. Siks mä ehkä elänkin pelkotiloissa. Psyka ei auta mua yhtään. Ja vaikka aina vannoisin että "tänään mä kerron psykalle miten asiat on oikeesti ja pakotan sen kuunteleen ja ymmärtään" niin ei se onnistu. Ja se on onnistunu jotenki salakavalasti laittaan meidän tapaamiset vain kahden viikon välein. Aina muka on niin kiire, ehkä onkin. Mutta joo.
En mä tahallani sano etten mä halua tulla sukuloimaan. Mua vaan ahdistaa niin paljon. Koko ajatuskin, apua. Kyllä mä ehkä, jos saan rauhottavia. Mut kun niitä ei määrätä ja K:lta saan vain silloin tällöin niitä ja pieniä määriä. Mä pelkään sitä et ne kysyy multa jotain. Ihan vain että miten mulla menee. Mä pelkään jo sitä. Mä vastaan "ihan hyvin" ja siitä saa hyvän toisen kysymyksen "ootko sä nyt missä koulussa" tai töissä tai jossai helvetissä. Sit kun vastaan et oon reilun vuoden hengaillu sairaslomalla, melkeempä asunu "hullujenhuonella" ja kaikkee paskaa, täsä ei oikeen tiiä mitä sitä seuraavana, ku kaikki elämänarvot menny ihan ympyrää ja muuta. Mitä sulle?
Ehkä sitten kun oon saanu jonku opiskelupaikan tai jotain kuntouttavaa koulutusta tai edes jotain, uskallan kohdata ne kysymykset. Ehkä sitte voin sanoo et hei, mä oon tuolla "-joku-koulutuksessa" nyt kun tuo lukio ei oikee inspannu. Että joo. Mut ku nyt mulla ei oo mitään mitä sanoa. Ja en halua sanoo et oon ollu sen vuoden saikulla. Se on jotenki häpeä-juttu mulle. Äitiltä oppinu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti