Seeprakuvioinen tyttö

Miten selvitä poikaystävän kuolemasta? .......Jostain keskustelupalstalta tämmösen otsikon bongasin.. Siihen on vastaus. Ei siihen mikään muu auta ku AIKA. Kyllä se ahdistaa niin saatanasti. Vissiin viimeks tasan vuosi sitte kirjotin tästä aiheesta niinku näin kunnolla. Vuosipäivä tästä tuli tuossa maanantaina. Lähtöaskelia otin jo perjantaina. Se vitun syyllisyys. Jos mä vaan oisin ollut joskus ihana-kiva ihminen ja oisin vaan mennyt sinne yöksi! Mitään ei ois tapahtunu. Ainakaan just sinä päivänä. Mehän vasta sovittiin että nyt seurustellaan virallisesti. Tyylii muutamaa päivää ennen. Mä olin tyhmä. Ja ilkeä. Ja kadun sitä joka helvetin päivä.

Piti sitte viiltää kädet ja jalka paskaks perjantaina. Ainahan mulla on ollut semmoinen "tietty ääni" joka puhuttelee mua kun mä sorrun viiltelemään itseäni ja se ei ole mun oma. Mulla vaan napsahtaa päässä. Se vitun ääni ottaa vallan. (Tästä äänestä ei saa puhua terapiassa, eikä ikinä lääkäreille ellei halua jotain skitsofrenia-diaknoosia/pakkohoitoa/vitusti lääkkeitä pakkohoidolla) Mikä pahinta, se ääni on ottanu henkilö-muodon. Viime perjantaina se oli just sen miehen ääni (tiedän kyllä kuka mut tähän en sitä voi kirjoittaa). Syytti mua J:n kuolemasta. Ja miksei syyttäis, sehän oli mun syytä! Se ääni valtas mut ihan täysin. Ambulanssista muistan vaan ku mulle kerrottiin että "ethän sä puhaltanu paljo paskaakaa" (-ihanan ymmärtäväiset lanssikuskit). Enhän mä kännissä ollut, sekasin vain.

Kyllä mä jotain muistan siitä viiltely-tilanteesta. Sen äänen. Sanoo että vuosipäivä lähenee ja koska se on mun syytä niin jokaista päivää kohden yks viilto. Vuodessa on päiviä 365. Selvisin kuitenki n.100 viillolla. Kyllä, kumpiki käsi kummaltaki puolelta ja vähän vasenta jalkaa. Tila loppunu kesken, mies tuli kotiin ja keskeytti. Soitti lanssin ja siinä se. Sieltäki yritin karata sairaalasta mut tutut vartijat huuteli "Hei Tuulia, älä lähe ennenku lääkäri on kattonu", olin liian väsyny, en jaksanu vastustella tälläkertaa. Olin vain että "ihan sama".

Mut näin niinku nyt katsoen itseäni peilistä, mä oon ihan helvetin raidallinen. Seeprakuvioinen.

Kännissä. Keskellä viikkoa. Keskiviikkona.

Vittu. Liikaa stressiä. Vaikka en käy koulua, en tee töitä, en liiku minnekkään tästä asunnosta, en tee mitään. Ei mulla ole mitään tekemistä. Ja vaikka joku pyytäisikin salille ym, niinkuin joku tänään pyysi, niin ei mulla ole kiinnostusta mihinkään. Ja pahimpaan puoleen tässä kaikessa. Mun ööh fyysinen vointi on myös aika heikkoa. Tässä parin viikon aikana... Vaikeeta pukee sanoiksi, silleen et se kuulostas järkevältä.. Mä en pysty enää seisomaan pitkiä aikoja. Siis mä olen fyysisesti niin riutunut, huonossa kunnossa ym, etten pysty seisomaan omilla kahdella jalallani kovin pitkään. Kokeilin kyllä, ja tietenkin alkaa heti pyörryttää, ja ei pysty seisomaan kahta vitun minuuttia. Siis koko kroppa alkaa täriseen. Ja on pakko mennä lepäämään. KAKSVITUN MINUUTTIA JUMALAUTA!

Siis masennus, paha masennus. Kaiken takana. Kun huomaa yhtäkkiä ettei nouse sängystä kuukauteen-pariin, oikeasti. Mies on käyny kaupassa jotain 99,9% meistä yhteensä. Alkoholia ku mun elimistö saa, alkaa raksuttaa. Jaksaa kävellä kauppaan ehkä ja baariinki joskus. Voi luoja. Mies ei ehkä edes huomaa kuinka paljon aikaa vietän sohvalla/sängyssä. Sehän on koulussa päivät. Just tossa pari päivää sitte, leikin reipasta ja aloin kuorii jotain pottuja. Minuutin päästä suunnillee aloin miettii et saiskohan tähän jonku tuolin hommattua. Sitte vaan keksin et vituttaa ja ei huvita yhtää kuoria mitää vitun pottuja. Menin sohvalle.

Ja mikä ehkä kaikista pahinta. Mun psyka ei välitä. Se puhuu mielummin säästä tai sen omista lapsista entä musta. En oo edes saanut tilaisuutta puhua sille minusta itsestäni puoleen vuoteen. Aina jostain muusta. Ja näin heikkona ei jaksa aloittaa itse keskustelua omasta pahoinvoinnista vaan alistuu siihen että puhutaan säästä mielummin.

Ahdistavaa. Ja juominen ei helpota yhtään, tekee olon vain tunnottomaksi. Vaikka viiltelisi nyt, ihokin on tunnoton. Ei tunnu miltään. Mikä tässä helpottaisi? (Cipralexiä kun saisi ja oxamiinia siihen viereen helpottamaan cipran ihania yli-oloja.) Tai edes jotain.

En edes tiedä ahdistaako mua
olo on ihan vitun tunnoton

Alakaa meikällä päässä vähemmälläki naksua

Oon aloittanu kirjoittaa varmaa viiskytä kertaa jotain, mutta aina päädyn poistaan kaiken. Tämänkin varmaan kohta. Laiska tyhmä ja saamaton, minä. Mies ehkä tulee terapiaan mukaan tässä jokukerta. Hänenkään mielestä hoitosuhteeni ei nyt oikein toimi. Mun vointi menee kokoajan huonommaks ja huonommaks. Sunnuntaisin, kun näkee perhettä, jaksaa tsempata aina sen pari tuntia. Sen jälkeen olo on niiiin väsynyt ja nukahtaa melkein samantien. Jotenkin niidenkin näkeminen on henkisesti aivan helvetin raskasta. Vaikkakin mukavaa. Pelattiin korttia ja syötiin hyvin. Viimeiset puolituntia en jaksanut enää sanoa mitään. Enkä keskittyä. Sitten vain taas huomaa yhtäkkiä, niinku ois heränny jostain unesta, että aaa nyt mä olenkin takaisin kotona. Miettii vain että sanoinkohan edes "heippa" kun lähdin.


"Mä herään aamulla, päällä kauhee krapula,
vedän ekat savut, ja tajuun ei auta tabutkaan
Kaikki on kaukasta,
mutsi nalkuttaa ja pihalla leikkivät lapset vaa ärsyttää mua naurullaan
En saa hampait pestyy, haisen paskalta,
tukka rasvas, en jaksa leikkaa ni kasvatan
Mä en tee mitään ja silti mul on raskasta,
laskut pitäis maksaa ja muuta vastaavaa"

"Nouse jo ylös" ei pysty
"Oot sä menos duuniin?" ei pysty
"Siivoisit joskus" ei pysty
"Mee käymään lääkäris" ei pysty
"Hanki joku harrastus" ei pysty
"Nauttisit elmästä" ei pysty
"Vedä ittes narunjatkoks" ei pysty
"No tekisit ees jotain" ei pysty

Skandaali - Ei pysty



Mä niiiin toivoin että lääkkeitten lopettaminen sais aikaan pienoisen manian, mut ei. Pelkkää masennuspaskaa. Ärsyttää tämmöinen. Kun ei jaksa liikkua mihinkään. Ei jaksa tehdä mitään.

Ja silloin kun tuntuu et psyyke hajoo
tartun pulloon epätoivosesti
yritän niellä kaiken tän pahan olon
pala kurkussa ja paine rinnassa
ei ne lähe siitä mihinkään

Sitten vähän viikonlopun fiiliksiä. Neiti N:n kanssa herkkiä hetkiä.

kädet veressä
siivoon sun jälkiä
tahroja lattiasta
verta kivusta
mörköihin luotettu
tahtomattaan vuodatettu
liikaa tuskaa
mieli pelkkää mustaa
pakkomielle
etkä ikinä pääse sen edelle


Plääh pelkkää paskaa kaikki. Oon minäkin joutunut turvautumaan veitseen ja verileikkeihin tässä pari kertaa. Pakkomielle. Se vain helpottaa joskus. Vaikka kuinka vannoin ja lupasin ööh uutenavuotena että mun suhde puukkoon on ohi. Vitun paskat. Etkä ikinä pääse sen edelle. Se on melkeimpä ihan eri ihminen silloin joka viiltelee minua. Kuiskaa korvaani että mua ei ole enää olemassa kesällä ja et mun ei tarvi huolehtia siitä että pitäisi olla lyhythihaisilla näin rumilla käsillä. Kaikenlaisia ihmejuttuja sitä.

Huomasin niinku äsken että täytän ens kesänä kakskytvitunYKS vee. Ja näinki aikuinen ossaan olla. Ja vain peruskoulun käyneenä. JUMALAUTA.

Sitte taas se idiootti-ääni sanoo että älä huoli, ei sua oo enää kesällä, ei sun tarvi täyttää enää vuosia.

Joo, pää vähä pipinä taas.