22112011
kädet puristuu nyrkkiin
naama lämpeää vitutuksesta
posket punoittaa
melkein ahdistaa
kyynel tipahtaa
ei siksi että itkettäisi
hillitsen itseni
etten hajottaisi itseäni
tunnemössöä
kyynel silmässä
kynnet ihossa
Just tässä katselin J:n kuvia. Jokaisesta kuvasta näkee hänen luonteensa. Iloinen, hauska, salaperäinen. Hänen silmistään huokuu ystävällisyys ja viisaus. Hassua, ne on vain kuvia. Kyllä mä näin hänen silmistään myös tuskan. Mutta epätoivoa en ikinä. Hän sanoi aina että kaikki järjestyy. "Jos ei järjesty nii laitetaan ne järjestymään". Hän ei paljoa puhunut itsestään, hän keskittyi kuuntelemaan. Tiedän sen nyt. J:llä oli paljon ystäviä. Paljon ystävien murheita. J:lle oli helppoa kertoa omat ongelmat ja hän kuunteli. Mutta kuka kuunteli häntä? Ehkä hän siksi tappoi itsensä, liian monta murhetta mielessä, kaikki ei edes ollut omiaan. Hän oli liian kiltti ihminen. Mulla on aivan kamala ikävä. Yksinäisinä ja pimeinä iltoina vieläkin syytän itseäni siitä. Miksen vain voinut mennä hänen mukaansa sinä iltana. Ehkä oisin voinut puhua hänet ympäri. Ehkä hän olisi elossa vieläkin ja kaikki olisi hyvin. Totta se on, parhaat lähtee ensin.
Lisää vanhoja valokuvia. Entinen mies leikkas oman sukkansa mulle käteen siteeksi kun se vuoti niin kamalasti viiltelyn jäljiltä. Ja halusin repiä niitä auki uudelleen ja uudelleen. Siksi sukka kädessä. Melko kätevä side, pysyy hyvin paikoillaan ja vaikka mitä! Pesukonepestävä.
Mulla ei ole housuja. Ja nyt kun katsoin jotain kolmen vuoden takaisia kuvia niin kokoajan vaan huudan päässäni "MIKKÄ VITUN HOUSUT NUO ON JA MISSÄ IHMEESSÄ NE ON JA KUKA NE ON MINULTA VIENY!" Tahon housujaaa! Vaikiaa ostella ees mitään kun esim nyt olen vähänniinkuin laihiksella. Vaikeeta. Jos en ostais enää mitään. Paitsi mmm. Mitenvain. Toisaalta lasken kokoajan kaloreita ja mietin ja suunnittelen syömisiäni ja silti ajattelen olevani lihava, niinkuin olenkin, tänään huomasin kaksoisleukani kun vetää naamaa vähän taaksepäin. Hyi vittu. Muistan yhden dieetin noin vuoden takaa, päiväannos oli 700kaloria ja jokaista sataa ylimääräistä kaloria kohden sai vetää yhden viillon käsivarteen. SairasSairasSairas. (Huom, sai viillellä. Huom., kuin lihava olin vuosi sitten.)
Hyi. Lisää kuvia. Oon yhdeksännellä luokalla ja jossain ysien pippaloissa, koulun järjestämissä. Oon yksin. Kaks kuvaa missä mä oon ja niissäkin mun ilme on niiiiin tyhjä. Muistan kyllä, en mä halunnut mennä minnekkään luokan juttuihin yläasteella. Miks oisin halunnu ku ei mulla ollu kavereita. Hyi saatana.
Itse asiaan. Tänään melkeimpä uhkailin psykalle että tapan itseni. Mulla ois lääkkeetki valmiina. No okei okei Neiti N. Ne lääkkeet on sun ja mä tuon ne sulle takaisin. Mutta kuitenkin. Kerroin psykalle taas kuinka aion riistää itseni tästä maailmasta JA MITÄ HÄN SANOO..... "Seuraava aika menee kahen viikon päähän ku ens viikko on niin täynnä." Ihan ku tyhjille korville puhuis. Se ei ota mua tosissaan ja kukapa ottaiskaan. Mä olen sairas ja epävakaa, impulsiivinen ja kaksisuuntainen vitun hullu. Vitun hullu. Ehkä oon huomionhakuinen tälläkertaa. Ehkä haluun ajoissa apua. Tää kakssuuntanen juttu ei ole helppoa oikeesti. Mä tarvitsisin jotain osastohoitoo. Mun masennusjakso alkaa lipsuu käsistä. Kohta taas sairaalassa. Ehkä jo tänään. Sori N.
Vielä lisää tosta mun psykasta. Se ei jotenki oikeasti tajua mua. Silloin viimeksi kun yritin tappaa itseni, laitoin psykalle viestiä että nyt teen näin. Hän ei edes vastannut minulle mitään. Jälkeenpäin vain sanoi jotain epämääräistä että "niin kun sinä laitoin itsemurhaviestejä minulle", ajattelin vain että OISIT VITTU VOINUT JOTAIN EDES VASTATA MULLE SIIHEN VIESTIIN SAATANA. Semmonen psyka mulla. Puhuu mielummin itsestään ku musta. Ja luulis et se tunti kerran viikossa ois aikaa puhua minusta. Ei psykasta.
Lääkitykseen! Lamictal plus alkoholi tekee musta aivan järkyttävän ihmisen. Jotenki vainoharhaisen. Joskus jopa halluja. Ehkä siksi juon. Niinkuin nytkin. Musta vähän tuntuu etten ikinä kirjoita mitään selvinpäin. Miten voisinkaan kun mun luovuus on kuollut. En ole saanut aikaiseksi runoja, biisejä, kunnollisia tekstejä enkä mitään. Tämäki on vaan pelkkää vuodatusta surkeasta elämästäni. Voi jumalauta. Heti kun aloittaa lääkityksen niin luovuus katoaa. Tunnekylmä. Tunnevammainen. Tunnepaskaa.
Mä en jaksais enää. Ihan oikeasti.
Okei nyt alkaa alkoholi plus lamictal iskee melko aggressiivisesti. Taas tulee sellainen mmm väkivaltainen olo. Voisin hajottaa jotain. Sellainen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Että jotain pahaa tapahtuu ja jos ei tapahdu nyt niin tulee tapahtumaan. Karma on se juttu.
Kaikki kostautuu.
kädet puristuu nyrkkiin
naama lämpeää vitutuksesta
posket punoittaa
melkein ahdistaa
kyynel tipahtaa
ei siksi että itkettäisi
hillitsen itseni
etten hajottaisi itseäni
tunnemössöä
kyynel silmässä
kynnet ihossa
Just tässä katselin J:n kuvia. Jokaisesta kuvasta näkee hänen luonteensa. Iloinen, hauska, salaperäinen. Hänen silmistään huokuu ystävällisyys ja viisaus. Hassua, ne on vain kuvia. Kyllä mä näin hänen silmistään myös tuskan. Mutta epätoivoa en ikinä. Hän sanoi aina että kaikki järjestyy. "Jos ei järjesty nii laitetaan ne järjestymään". Hän ei paljoa puhunut itsestään, hän keskittyi kuuntelemaan. Tiedän sen nyt. J:llä oli paljon ystäviä. Paljon ystävien murheita. J:lle oli helppoa kertoa omat ongelmat ja hän kuunteli. Mutta kuka kuunteli häntä? Ehkä hän siksi tappoi itsensä, liian monta murhetta mielessä, kaikki ei edes ollut omiaan. Hän oli liian kiltti ihminen. Mulla on aivan kamala ikävä. Yksinäisinä ja pimeinä iltoina vieläkin syytän itseäni siitä. Miksen vain voinut mennä hänen mukaansa sinä iltana. Ehkä oisin voinut puhua hänet ympäri. Ehkä hän olisi elossa vieläkin ja kaikki olisi hyvin. Totta se on, parhaat lähtee ensin.
Lisää vanhoja valokuvia. Entinen mies leikkas oman sukkansa mulle käteen siteeksi kun se vuoti niin kamalasti viiltelyn jäljiltä. Ja halusin repiä niitä auki uudelleen ja uudelleen. Siksi sukka kädessä. Melko kätevä side, pysyy hyvin paikoillaan ja vaikka mitä! Pesukonepestävä.
Mulla ei ole housuja. Ja nyt kun katsoin jotain kolmen vuoden takaisia kuvia niin kokoajan vaan huudan päässäni "MIKKÄ VITUN HOUSUT NUO ON JA MISSÄ IHMEESSÄ NE ON JA KUKA NE ON MINULTA VIENY!" Tahon housujaaa! Vaikiaa ostella ees mitään kun esim nyt olen vähänniinkuin laihiksella. Vaikeeta. Jos en ostais enää mitään. Paitsi mmm. Mitenvain. Toisaalta lasken kokoajan kaloreita ja mietin ja suunnittelen syömisiäni ja silti ajattelen olevani lihava, niinkuin olenkin, tänään huomasin kaksoisleukani kun vetää naamaa vähän taaksepäin. Hyi vittu. Muistan yhden dieetin noin vuoden takaa, päiväannos oli 700kaloria ja jokaista sataa ylimääräistä kaloria kohden sai vetää yhden viillon käsivarteen. SairasSairasSairas. (Huom, sai viillellä. Huom., kuin lihava olin vuosi sitten.)
Hyi. Lisää kuvia. Oon yhdeksännellä luokalla ja jossain ysien pippaloissa, koulun järjestämissä. Oon yksin. Kaks kuvaa missä mä oon ja niissäkin mun ilme on niiiiin tyhjä. Muistan kyllä, en mä halunnut mennä minnekkään luokan juttuihin yläasteella. Miks oisin halunnu ku ei mulla ollu kavereita. Hyi saatana.
Itse asiaan. Tänään melkeimpä uhkailin psykalle että tapan itseni. Mulla ois lääkkeetki valmiina. No okei okei Neiti N. Ne lääkkeet on sun ja mä tuon ne sulle takaisin. Mutta kuitenkin. Kerroin psykalle taas kuinka aion riistää itseni tästä maailmasta JA MITÄ HÄN SANOO..... "Seuraava aika menee kahen viikon päähän ku ens viikko on niin täynnä." Ihan ku tyhjille korville puhuis. Se ei ota mua tosissaan ja kukapa ottaiskaan. Mä olen sairas ja epävakaa, impulsiivinen ja kaksisuuntainen vitun hullu. Vitun hullu. Ehkä oon huomionhakuinen tälläkertaa. Ehkä haluun ajoissa apua. Tää kakssuuntanen juttu ei ole helppoa oikeesti. Mä tarvitsisin jotain osastohoitoo. Mun masennusjakso alkaa lipsuu käsistä. Kohta taas sairaalassa. Ehkä jo tänään. Sori N.
Vielä lisää tosta mun psykasta. Se ei jotenki oikeasti tajua mua. Silloin viimeksi kun yritin tappaa itseni, laitoin psykalle viestiä että nyt teen näin. Hän ei edes vastannut minulle mitään. Jälkeenpäin vain sanoi jotain epämääräistä että "niin kun sinä laitoin itsemurhaviestejä minulle", ajattelin vain että OISIT VITTU VOINUT JOTAIN EDES VASTATA MULLE SIIHEN VIESTIIN SAATANA. Semmonen psyka mulla. Puhuu mielummin itsestään ku musta. Ja luulis et se tunti kerran viikossa ois aikaa puhua minusta. Ei psykasta.
Lääkitykseen! Lamictal plus alkoholi tekee musta aivan järkyttävän ihmisen. Jotenki vainoharhaisen. Joskus jopa halluja. Ehkä siksi juon. Niinkuin nytkin. Musta vähän tuntuu etten ikinä kirjoita mitään selvinpäin. Miten voisinkaan kun mun luovuus on kuollut. En ole saanut aikaiseksi runoja, biisejä, kunnollisia tekstejä enkä mitään. Tämäki on vaan pelkkää vuodatusta surkeasta elämästäni. Voi jumalauta. Heti kun aloittaa lääkityksen niin luovuus katoaa. Tunnekylmä. Tunnevammainen. Tunnepaskaa.
Mä en jaksais enää. Ihan oikeasti.
Okei nyt alkaa alkoholi plus lamictal iskee melko aggressiivisesti. Taas tulee sellainen mmm väkivaltainen olo. Voisin hajottaa jotain. Sellainen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Että jotain pahaa tapahtuu ja jos ei tapahdu nyt niin tulee tapahtumaan. Karma on se juttu.
Kaikki kostautuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti